Pienemmästä perspektiivistä

Olen tilannut itselleni joitakin kuukausia sitten Hidasta elämää -sivustolta Voimaa paranemiseen -kortit. Joka aamu heti herättyäni nappaan pinkasta päivän kortin. Tämän päiväisessä kortissa luki; Kun katson elämään suuremmasta perspektiivistä, kaikki on selkeää, ja voin rauhoittua. Voih, kumpa se olisikin noin yksinkertaista. Tänäänkin minulla on ollut taas heti aamusta ns. ”aivoahdistusta” (kutsun sitä sellaiseksi, koska se ei varsinaisesti tunnu ahdistukselta esimerkiksi kehossa, enkä ehdi välttämättä ajatella mitään ahdistavaa), mutta kaikki toiminta on sekavaa, unenomaista, nopeaa tai liian hidasta, silmät ei pysy perässä, keskittyminen ja muisti ei pelaa, päässä vaan suhisee, yhdestäkään ajatuksesta ei saa kiinni ja tuntuu, kuin olisi humalassa. Ja niinhän minä unohdin avaimetkin kotiin. Noina hetkinä en aina edes muista minne olen menossa. Saatan unohtaa tutut osoitteet tai reitit. Toimin automaattiohjauksella ja joudun ponnistelemaan suuresti, että pysyn edes jotenkin tässä samassa todellisuudessa, kuin valtaosa ihmisistä. Suuremmasta perspektiivistä katsominen on siis nyt todella, todella haasteellista, mutta yritän sitä silti. Haluan, että kortit ohjaavat ajatteluani ja minua terveempään suuntaan.

Yritän ajatella, että tämä kaikki menee ohi aikanaan. Tämä on vain yksi vaihe elämässä, joka voimaannuttaa, kasvattaa, muuttaa minua. Pystyn päästämään irti asioista, jotka eivät enää palvele minua. Opin tuntemaan itseni paremmin. Osaan varmaan elää jatkossa pelottomammin ja olen vahvempi, syvempi ihminen. Tahtoisin pystyä rauhoittumaan ja antaa tämän kaiken nyt vaan olla ja luottaa, että joku muu ohjailee tätä kaikkea paremmin. Se on vaan niin tuskallisen vaikeaa…

Koko ajan taistelen sitä vastaan, miksi en tunne mitään. Miksi minusta tuntuu tyhjältä. Turralta. Unenomaiselta. Ei miltään. Muuttuuko se ikinä? En saa yhteyttä itseeni enkä tunteisiini. On vaikeaa ajatella mitään. En saa oikein ajatuksistanikaan kiinni. Minä vain olen. Mutten elä. En saa oikein rauhaa näiltä vaikeilta tuntemuksilta. Etenkin, kun kontrasti entiseen on niin suuri. Olin aiemmin, terveenä, hyvin skarppi, läsnäoleva ja tutkaileva. Nyt tuottaa vaikeuksia pysyä jotenkin täällä. Kaikki kai selkenee vielä. Ajallaan. Onneksi minua vakauttaa joogan lisäksi myös ihana J hänen seurassaan pystyn olemaan kutakuinkin täällä maailmassa, eikä minua ahdista. Se on tosi iso asia. Koen sitä toivottua turvaa hänen kanssaan. Nyt vaan pystyn näkemään tämän kaiken pienemmästä perspektiivistä, sen toivotun suuren sijaan. Päivä kerrallaan. Toivottavasti tämä alkaisi pikkuhiljaa kääntyä parempaan. Tai niin kai se tekeekin, mutta hitaasti…

tumblr_n17wdszX0D1spnyg9o1_250.png

Kommentit (0)