Pohdintoja ihmisyydestä

Yleensä tulen kirjoittamaan vain siitä syystä, että minulla on siihen suoranainen tarve. Koen tuolloin, että olen esimerkiksi terapiaistunnon (tai jonkun mielenkiintoisen dokumentin, ystävän neuvon, workshopin, joogatunnin, tai mitä ikinä) avulla oivaltanut jotain sellaista itsestäni / käytöksestäni / toimintatavoistani tms. josta voisi olla myös hyötyä lukijalle, hänen peilatessaan omaa itseään / käytöstään / toimintatapojaan. Tai että olen saanut niin paljon jotain uutta ylipäänsä irti itsestäni, että niiden asioiden kirjoittaminen tekstiksi tuntuu luontevalta jatkumolta muiden tekstien perään. Kuitenkaan mitään sinänsä mullistavaa ei ole tapahtunut eikä mitään ”lamppua ole syttynyt”, että olisi ollut aivan pakonomainen tarve tulla jakamaan oivallukseni tänne. Olot vaihtelee aikalailla ääripäästä toiseen. Edelleenkin. Suoraviivaista toipuminen ei ole. Monin omin valinnoin voi kuitenkin rajallisesti helpottaa eloa ja oloa.

Enkä tosiaan kirjoita, jos minulla ei ole sitä fiilistä. Yleensä annan tekstieni vaan syntyä kaikesta ajatusvirrasta ja intuitiosta. Jos en saa konetta käsiini juuri sillä hetkellä, kun se olo on, on minun pistettävä vähän asioita ylös, jotka tuon tänne sitten jälkikäteen. Olen myös hetken aikaa tietoisesti ehkä pitänyt pientä hajurakoa blogiini tuon ns. masennuskohun jälkeen (niinkuin edellisen postauksen alussakin kerron.) Se oli ensimmäinen kerta, kun blogiini tuli myös joitakin negatiivisia kommentteja (ei montaa, mutta tulipa kuitenkin). Se oli myös koko blogihistoriani luetuin teksti. Ehkä vähän säikähdinkin. Kaikki ajatukset pyöri muutaman vuorokauden ajan vain sen tekstin ympärillä. Mutta seisoin sanojeni takana ja siitä hyvästä nostan itselleni hattua ja taputan olalle. Ja kiitän jokaista tekstin lukijaa siitä, että vastaanotitte ajatukseni. Että tekstini herätti teissä jotain. Että jaoitte sitä eteenpäin. Että ylipäänsä luette ja olette. Teitä on jo paljon siellä ruudun toisella puolella ja nöyrästi voin vain kiittää jokaista teitä siitä, että teette tästä minullekin niin paljon merkityksellisempää.

Tuosta kirjoittamastani tekstistä päästäänkin aasinsiltana siihen, miten sairastumiseni jälkeen toipumisen alkaessa olen oppinut pitämään puoliani. Pitämään myös muiden puolia. Oppinut sanomaan ei. Joskus korostuneestikin. Olen varmasti tästä kirjoittanut aiemminkin. En jää enää liikaa kiinni siihen, että mitä joku mahtaa nyt miettiä. Pikkuhiljaa, kun olen tehnyt tätä uudenlaista toimintaa tietoisesti, on siitä tullut osa minua ja se on ollut ihan huikea oppi. En olisi joskus voinut kuvitellakaan, että kirjoittaisin julkista blogia, saatika näin aroista aiheista kuin nyt kirjoitan. Tai uskaltaisin tehdä kokonaisen postauksen eriävistä mielipiteistäni. Tässä kuitenkin olen, avoimesti oma itseni. Haavoilla, arvilla, hauras, mutta vahva. Teidän nähtävillänne, tällaisena kuin olen. Aitona, omana itsenäni. Se ei enää pelota minua, minusta tuntuu, että voin kirjoittaa ja kertoa juuri niistä asioista, kuin haluan ja parhaaksi näen. Minua ei kaduta yksikään blogitekstini. Minua ei kaduta sekään, että teen tätä omilla kasvoillani. Vaikka kiusaajani lukisi tätä. Vaikka vihamieheni lukisi tätä. Olen juuri sitä, mitä olen, enkä voi koskaan miellyttää kaikkia. Joskus kuitenkin onneksi jotakuta;

Tänään minulle tuli ihan superhyvä fiilis, kun blogini Facebook -sivustolle (jota muuten kannattaa myös seurata, siellä on paljon ekstraa näiden blogitekstien lisäksi, mietelauseita, artikkelivinkkejä, biisejä, yms. ylipäänsä mielenterveyteen liittyen!) Mutta; Sinne tuli kysymys, että koska jälleen kirjoitan. Tämä lukija oli jäänyt sanojensa mukaan blogiini aivan koukkuun. Tuli olo, että teen todella tämän avulla jotain tärkeää. Kun palasin tänään blogialustalleni, oli edelliseen postaukseen tullut kommentti. Aluksi minua jotenkin pelotti mennä lukemaan se, mutta pelko osoittautui ihan turhaksi – siellä oli todella ihana palaute, jonka haluan jakaa myös tässä;

”Hei,

kiitos kirjoituksestasi. On sydäntä raastavaa lukea kirjoituksesi otsikon mukaisesti siitä, että sinua sattuu. Voimia ja haleja sinulle. ️

Haluan yhtä aikaa sanoa, että rehellisen aukikirjoitetut kokemuksiesi kuvailut ovat voimaannuttaneet monia, ja että rohkeutesi julkisesti ja nimelläsi aukikirjoittaa omia tuskiasi, tuntemuksiasi ja ajatuksiasi voimaannuttaa toisia, sekä antaa monille mahdollisuuden nähdä maailmasta siivun sinun silmiesi ja kokemusmaailmasi kautta, rikastaen sitä entisestään. 

Kuvailemasi maailman katsantokanta on kaunista ja herkkää, mutta yhtäaikaa perin haavoittuvaisen tuntuista. Ehkä olet kuin herkkä ruusu täällä kylmässä pohjolassa. Mutta älä huoli, monet ruusut ovat löytäneet selviytymiskeinot täälläkin… Niin myös sinäkin tulet löytämään, koita vain jaksaa. Tunti ja päivä kerrallaan. Näin ainakin sydämestäni toivon. Toivon myös, että tämä kirjoitukseni auttaa sinua selviytymään täällä viimaisessa pohjoisessa, jossa tuiskua ja kylmyyttä tuntuu valitettavasti riittävän. 

Olet vahvaa tekoa. Toivon, että heikkoina hetkinäsikin, tiedät ja muistat sen..

Minua harmittaa, että kirjoituksiesi mukaisesti saat myös negatiivista palautetta kirjoituksistasi. Jätä ne omaan arvoonsa, niin vaikealta tai mahdottomalta se voikin tuntua. Sinun rohkeutesi kirjoittaa omista kokemuksistasi toisten auttamistarkoituksessa osoittaa sellaista rohkeutta, että se voi lieveilmiönä joillakin toisenlailla ajattelevilla ihmisillä, joita kenties pelottaa erilaisuus, ja jotka kenties kokevat itse voimistuvansa toisten alaspäin työntämisestä, aiheuttaa negatiivisia vastareaktioita. Heitä voi pelottaa se sinun avoin ja rakastava maailmankatsomuksesi, että pelkojensa ohjaamina lähtevät sinua, tietoisesti tai tiedostamattaan, satuttamaan. 

Niin vaikeaa (tai jopa mahdotonta) kuin se lieneekin, yritä olla välittämättä näistä negatiivisista palautteista, vaan usko itseesi ja jatka samalla sydämesi ja DNA:si osoittamalla tiellä. Jatka sen tekemistä, mitä SINÄ pidät tärkeänä. Kanssakulkijoita on vierelläsi, vaikket niitä aina näkisi tai tuntisikaan… 

Muista, että kovassa paineessa ne timantitkin syntyt. Olet yksi heistä.

Ohessa pari kirjavinkkiä:
– Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi
– Richard Feynman: What Do You Care What Other People Think”

Aivan mieletön palaute. Huh! KIITOS! En löydä oikein edes tarpeeksi kuvaavia sanoja, mitä kaikkea positiivista tuo teksti minussa herätti. Tuota välillä mietin, mitä kommentoijakin tuossa osin, miten ihmiset ovat niin suunnattoman pahoja toisilleen. (Tai ylipäänsä tälle maailmalle, eläimille, luonnolle. Tästä voisin pauhata vaikka kuinka.) Usein kuitenkin siellä takana on oma paha olo. Omat pelot. Ja niistä käsin toimiminen. Vaikkapa masennus saattaa olla sellainen asia, mitä pelkää niin paljon, että ei pysty kohtaamaan siihen liittyviä kirjoituksia, uutisia, ohjelmia tai kohtaamaan sitä, että itsellä saattaa olla masennus. Sitä tosiasiaa juostaan karkuun.

Myös erilaisuus pelottaa ihmisiä. Välillä itse ihan tyystin unohdan, että masennus tai ahdistus tai se, että on ollut mielisairaalassa, ovat edelleen tabuja. Ne asiat ovat minulle (lähes) 100% vain tapahtuneita asioita, erilaisten syy – yhteyksien myötä tulleita juttuja, joista on sitten kasvettu, opittu, muututtu, toivuttu ja matkataan edelleen kohti valoisampaa tulevaa. Vielä pieni osa minusta häpeää tapahtuneita ainoastaan siinä valossa, että jos menneisyyteni ei kestä päivänvaloa esimerkiksi uudessa ihmissuhteessa. Vaikka rationaalisesti ajattelen niin, että sitten sellaiset ihmiset eivät ole tarkoitettukaan kulkemaan rinnallani. Toivoisin ehkä enemmänkin, että minua kohdeltaisiin ihan vain.. minuna, eikä mielenterveyskuntoutujana. Olenhan paljon muutakin kuin sairauteni – vaikka, se tottakai iso osa elämääni on ja vaikuttanut monella tavoin erinäisiin asioihin. Ihminen on lopulta kuitenkin paljon monimuotoisempi, kuin esim. ikä ja sairaus, työ ja harrastukset. Itse kammoksun sellaista status-symboleiden taakse piiloutumista. Ettei uskalleta kohdata itseään minään muuna, kuin joidenkin roolien kautta. Siitä on itselläkin kokemusta. Pelkäsin, mitä alta paljastuukaan.

Kopioin tähän loppuun ystäväni Facebook -statuksen, joka tuossa sopivasti tuli vastaan (joka tiivistää ajatukseni yhteen!); Siinä missä runsaasti päihdeongelmaisia tupataan määrittelemään heidän päihteidenkäytön kautta muunmuassa kykenemättömiksi, välinpitämättömiksi ja itsekeskeisiksi, niin täytyypä kertoa äskeisestä. Mulla on ollut tänään aika huono päivä. Junassa itketti. Havaittuaan tämän, mun ympärillä olleet ihmiset siisteine villatakkeineen ja läppärilaukkuineen kääntelivät vaivaantuneena päätään pois päin, arvatenkin siksi jotta eivät ”joutuisi” asiaan puuttumaan. Sen sijaan minua vastapäätä istunut, noin puolet hampaistaan menettänyt ja tökerösti tyhjiä tölkkejä jalkoväliinsä mahduttamaan pyrkinyt noin 35-vuotias mies katsoi mua syvälle silmiin ja kysyi lempeällä äänellä, että onko mulla kaikki hyvin. Ja se jos jokin on musta pysäyttävää, koska niillä hienoilla villakangastakeilla, työpaikan statuksilla ja muilla asioilla joita saavutamme ei ole mitään merkitystä, jos emme välitä toisistamme. Tänään hän kohtasi minut ihmisenä ja niin toivon itse tekeväni myös muille.”

Tähän on hyvä lopettaa, kohdellaan toinen toistamme ihmisinä. En tiedä saiko tästä tekstistä kiinni punaista lankaa ollenkaan, tuntuu, että ajatus takkuilee ja teksti takeltelee. Mutta sekin on sitä ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Olkoon tänään näin.

Kommentit (0)