Pohjakosketus

Minun on tehnyt mieli kirjoittaa monena päivänä. Sairastuin kuitenkin flunssaan ja silmiäni särkee sen verran paljon, ettei tietokoneen näytön tuijottelusta ole tullut mitään. Enkä ole yksinkertaisesti jaksanut kirjoittaa, vaikka tahtoa olisikin ollut. Nyt kuitenkin yritän. Pääni sisällä on kaaosta ja se vaatii vähän jäsentelyä. (Toki olen jäsennellytkin, mutta no, te tiedätte miten tärkeä työkalu tuossa asiassa tämä kirjoittaminen minulle on!)

Mistähän sitä taas aloittaisi.

Jäin pitkästä aikaa saikulle. Menin maanantaina töihin, mutta lähdin kesken päivän psyk. päivystykseen ja sieltä saikkulapun kanssa kotiin. Vasta kun annoin itselleni luvan levätä, vaan olla, nukuin alkuun öisin kymmenen tuntia ja päivisin kaksi tuntia. Kurkkukipu tuli aika nopeasti ja tiesin (vastaantaistelusta huolimatta), että vastustelu ei nyt auta ja tulin myös fyysisesti kipeäksi. Eli sen lisäksi, että tarvitsin hermolomaa ja lepoa, tarvitsin myös fyysistä lepoa. Kokonaisvaltaista olemista, irtautumista, lepoa, kaikesta. Mun piti juhlistaa syntymäpäiviäni huomenna, mutta jouduin perumaan ja siirtämään juhlat. Tälle viikolle oli monta kivaa asiaa ja tänään eräs erittäin tärkeä tapaaminen (josta tulette kuulemaan jossain vaiheessa) mutta minun täytyi perua sekin, nostaa kädet ilmaan ja hyväksyä nyt tämä. Kuten tuossa aiemmin jo totesin, vastustelu ei auta. Ennen olisin hyppinyt seinille, nyt otan sen vastaan, mitä annetaan. Tai… no, ainakin tässä asiassa…

Paskamaisinta on se, että tämä kaikki muistuttaa aivan liian paljon kolmen vuoden takaista kevättä. Aivot assosioi tuon lisääntyneen valon, sairastumisen syntymäpäivien aikaan ja kaiken sen muun aivan samankaltaisen siihen silloiseen aikaan. Ja koska se kevät oli minulle äärimmäisen traumaattinen, on henkinen vointini senkin takia ollut nyt huono. Itken paljon, minua ahdistaa ja henkinen kipu tuntuu fyysisenä. Ahdistus korostaa aisteja, jolloin kaikki näyttäytyy vielä entistä kirkkaampana. Pintaan nousivat jälleen riittämättömyyden tunne, pelko hylkäämisestä ja kaikki ne vääristyneet itseinhon värittämät kuvat itsestä. Lapsi on puikoissa.

Terapeuttini sanoi tänään, että teen tulkintoja, päätelmiä ja äkkipikaisia johtopäätöksiä lapsen näkökulmasta käsin. Hän selitti tilannetta havainnollistavasti, että lapsen tarve ei tule tilanteissa toteutetuksi. Niillä tilanteilla ei ole mitään tekemistä aikuisen minun tarpeista ja toiveista. Lapsi tarvitsee lapsen tarpeita ja aikuinen aikuisen. Minun tietoinen mieli ei ymmärrä sitä, että lapsi on nyt ”johtoasemassa” vaan annan sen temmeltää ja toimia. Sen jälkeen aikuinen minussa nousee valtaan ja on opitusti sisäistä lasta kohtaan hyvin ankara. (Skip, jos ei resonoi tai tuntuu liian utopistiselta luettavalta). Siitä tulee se sisäinen ristiriita; Lapsi: tarvitsen turvaa, hyväksyntää, hoivaa, rakkautta – Aikuinen: Sinä et ansaitse mitään. Olet riittämätön. Aina on joku muu parempi. Jäät aina kakkoseksi. Tämä keskustelu olisi päättynyt aiemmin johonkin tuhoisaan, nykyään yleensä ei. Mutta kovaa kipua se on mitä sietää pitää ja kyyneleet ei jätä rauhaan. Henkinen kipu on vaikein kipu.

Tuotakaan asiaa, että lapsen ja aikuisen keskinäinen keskustelu on alitajuista, en olisi tajunnut ilman terapeuttini viisasta ääntä. Minussa tosiaan on monta puolta. Tai kaikissa meissä on. Tietoisia ja tiedostamattomia. Ja nyt kun minun psyykkinen vointi väsähti, nousee ne lapsen vanhat alkukantaiset tarpeet ja pelot ja toiveet väsymyksen alta pintaan ihan eri tavalla. Se on hassua, että kerta toisensa jälkeen yllätyn tästä. Kerta toisensa jälkeen kuvittelen, että rakastan jo itseäni riittävästi ja olen näiltä osin eheytynyt. ”En tarvitse mitään enkä ketään”. Että pärjään. Pärjään yksin. Ja yhtäkkiä olenkin takertunut esimerkiksi omaan isääni, hänen hyväksyntäänsä, tai vaikkapa johonkin potentiaaliseen (tai ei-potentiaaliseen) kumppanivaihtoehtoon tai mihin lie, ja kun hän jollain tavoin ”hylkää” tai osoittaa jollain tapaa minulle minun olemattaman riittämättömyyteni – olen siinä samassa pisteessä. Ripustaudun, turvaudun, takerrun, tartun. Monesti ajan ihmiset luotani pois vain pelkäämällä, että niin käy. Mietin, että mikä minussa on vikana kun en riitä?

Olin kuvitellut eräästäkin ihmissuhteesta, että olisin selvillä vesillä ja voisimme vaan pitää hauskaa. Olla ystäviä, juu ja samalla rakastaa, olla sitoutumatta kuitenkaan. Ystävät varoittelivat, että tuossa sattuu vielä. He pelkäsivät vierestä seuraten, että miten voin olla niin tyyni ja ok. Että voiko tuollainen systeemi toimia. Niin minä luulin. Oikeasti. Kuin märkä rätti lävähti totuus viime sunnuntaina siitä, että en ole todellakaan päässyt eteenpäin vaan repinyt vanhat vasta arpeutumassa olevat haavani uudestaan auki. Pahasti auki. Niitä sitten parannellaan. Vaikka joudun käymään nämä läksyni kipeimmän kautta, ovat nämä tärkeitä oppitunteja. Ja ystäväni juuri totesi, että näitä tulee, pitkin matkaa. Se ydintrauma voi nousta pintaan ja tulla taas näkyväksi, ja katoaa taas. Sen kanssa oppii elämään ja se ilmestyy koko ajan harvemmin. Mutta se on edelleen olemassa ja todellinen. Häntä huvittaa, että miten tosiaan aina ”yllätyn” näistä takapakeista. Tai dissosiaatiosta. Kaikesta tästä. ”Eiiii, ei näitä enää pitänyt tulla.” Niin siis, kuka väitti ettei tulisi..? Hah. Se olisi oikeastaan aika paljon omituisempaa, että näitä ei yhtäkkiä tulisikaan. Varsinkin, jos psyykkista kuormitusta on.

Minulla on kuitenkin paljon ilonaiheita tämän kaiken kaaoksen keskellä; Parhaan ystäväni viime yönä syntynyt lapsi. Isäni häät. Kaikki läheiset jotka jaksaa olla tukenani. Se, että minulla on monta läheistä, monta rakasta ihmistä, ja että olen niille rakas, vaikken synkkinä hetkinä sitä näe tai koe. Se, että mulla on monta päivää aikaa tässä parannella, eikä tarvitse stressata jaksanko juhlia – ei tarvitse jaksaa. Todennäköisesti kipeilen ystäväni Khiran kanssa huomenna yhdessä, kun meillä molemmilla on sama tauti. Tilasin juuri pizzaa ja tajusin, että saan tilattua paljon edullisemmin Pizza -onlinen kautta pizzaa kuin Woltilla, vaikka Pizza -onlinessa ei olekaan yhtä mun lemppareista, Linkoa. Big things, small things. Ja viitaten muutamanpostauksen takaiseen postaukseen elämänmuutoksesta / rahasta; Tilaamani neljän + yhden lisätäytteen pizza oli kuljetuksen kanssa 11 euroa. Nyt on perjantai ja olen tämän itselleni laskelmoinut ja sallinut. Ettei nyt joku vedä herneitä nenään, että ei se tyttöraukka pystynyt siihenkään 😉

Ja nyt jos joku miettii, että what, nainen on (oli) pitämässä syntymäpäivään sen sijaan, että menisi oman isänsä häihin niin tarina lyhyesti; Olin lyönyt lukkoon tuon tietyn päivän, kutsunut ihmiset, varannut paikat, jne. Isäni oli tästä hyvin tietoinen. Vahvistus hääpäivästä tuli viimetipassa ja juhlat sattui nyt tuolle päivälle useasta syystä. Eikä myöskään siksi, että minua ei haluttaisi juhliin (sellainenkin lämmin ajatus ehti mieleeni tulla.) Juhlat on myös melko kaukana kotoa. Myös henkinen vointini ei ole nyt monen päivän reissaamisen kannalla. No, nyt jos olisi matkaliput ostettuna, ne jäisi anyhow käyttämättä, koska olen sairas. Joten se siitä. Kävin kyllä tämänkin aiheen tiimoilta paljon päänsisäistä keskustelua, että onko ok jättää menemättä ja pitäisikö omat juhlat perua. Tässäkin taustalla kummitteli ajatus etten ansaitse syntymäpäiviä. Kävimme monta pääni ulkopuolista keskustelua myös isäni kanssa, että olenko minä paska ihminen. En ole. Tämä ei ole ollut helppo juttu.

Nyt on siis rankkaa, mutta sellaista se elämä välillä tahtoo olla. Maanantaina on mun virallinen synttäripäivä. Olen varannut ajan kampaajalle, joten katsotaan jos vaikka sinne pääsisin ja kenties tekemään jotain muuta mielekästä <3 Mut nyt vaan ollaan ja otetaan asiat ja tunteet vastaan niinkun ne tulee. Antaa tulla.

Kommentit (0)