Pumpuliin kiedottu

Tänne kuuluu (yllättäen) aikalailla vaan tyhjyyttä. Silkkaa tyhjyyttä. Yritin aamulla syödä. Keittää kahvia. Oksetti. En tuntenut mitään. En mitään positiivisia tunteita. Ennen aamukahvi oli yksi päivän parhaimmista asioista. Söin, mutten muista siitä mitään. En edes muista tehneeni koko aamupalaa. En tunne positiivisten tunteiden lisäksi itseäni. Kaikki on vaan outoa, koko elossa oleminen. Pelkään koko ajan, etten oikeasti toivu ennalleen. Etten löydä itseäni. Tekee mieli vaan tuijottaa seinää tai kattoa. Pää lyö tyhjää ja mieli vaipuu jonnekkin tiedostamattomaan. Minua ei oikein huvita tehdä mitään, kun en tunne mitään. En ole tässä todellisuudessa. Varmaan vaan täytyisi tehdä, eikä pitäisi antaa valtaa tälle helvetille. Itse en ymmärrä, minne olen vajonnut. En saa mitään fiiliksiä mistään. En musiikista. En säästä. En ihmisistä. En vaatteista. En tuoksuista. En ruoasta. En mistään. Kaikki on tyhjää.

Vaikka näin onkin, niin silti; Minussa on sisäistä voimaa, joka vie minua eteenpäin, vaikkei välillä tunnukaan siltä. Kyllä se hyvä elämä motivoi taistelemaan. Muistan kuitenkin sen, mitä se parhaimmillaan voi olla. Vaikka välillä mun tekisikin mieli luovuttaa, en tee sitä. Mikä ratkaisu se olisi?

Näiden mietteiden ja vaikeiden ajatusten ja olojen jälkeen olen lueskellut kirjaa nimeltä; Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen. Lainaan kirjasta muutaman pätkän lopuksi, jotka auttavat minua jotenkin tajuamaan sitä, mitä minä käyn läpi. Olen lihavoinut kohdat, jotka erityisesti kolahtaa juuri minuun.

”Itsestä vieraantumisen tunteessa on usein kysymys persoonallisuuden dissosiatiivisista osista, esimerkiksi yksi osasi voi olla turta, tyhjä tai sumussa, mutta samalla toinen osasi voi hyvinkin kokea ylivoimaisia kokemuksia. Vaihtoehtoisesti voit kokea katselevasi itseäsi kehosi ulkopuolelta ja nähdä toisen osasi tekemässä jotain, ikään kuin näkisit jonkun toisen ihmisen toimimassa. Jotkut dissosiatiivisesta häiriöstä kärsivät tietävät ja muistavat, mitä jossain tietyssä tilanteessa on tapahtunut, mutta he kokevat, ettei se tapahtunut heille itselleen, ikään kuin he olisivat nähneet unta tai katsoneet elokuvaa. He eivät käsitä, että asia tapahtui heille. On kuin se olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Tällä tavoin he pystyvät etäännyttämään itsensä ylivoimaisista kokemuksista. Tunneyhteyksien katkaisu voi saada ihmiset tuntemaan olevansa olemassa ”ainoastaan ajatuksissaan”, olevansa sisältä kuolleita, ikään kuin pumpuliin kiedottuja, kuin pahvista tehtyjä tai yksiulotteisia. He eivät ole aivan läsnä tässä hetkessä. He kokevat olonsa epätodelliseksi ikään kuin eivät olisi oikeasti olemassa tai hallitsisi omaa toimintaansa. Jotkut ihmiset kertovat lisäksi, että heistä tuntuu kuin he olisivat autopilotteja tai robotteja”

—

”Useimmilla lapsuudessaan traumatisoituneilla ja dissosiatiivisesta häiriöstä kärsivillä ihmisillä on persoonallisuuden osia, jotka kokevat olevansa nuorempia kuin tämä ihminen todellisuudessa on. Ne voivat kokea olevansa murrosikäisiä, alakouluikäisiä tai jopa taapero- tai vauvaikäisiä. Niillä on usein traumaattisia muistoja, ahdistavia ja tuskallisia tunteita ja aistimuksia, mutta joillakin voi olla myös myönteisiä muistoja. On tavallista, että he kantavat kaipuun, yksinäisyyden ja riippuvaisuuden tunteita, avun, hoivan ja turvallisuuden tarpeita sekä myös epäluuloa ja torjutuksi tai hylätyksi tulemisen pelkoja”