Pysähtynyt elämä lapsihaaveineen
Siinä on tädin kulta Pate. Muutamia vuosia sitten kun hän oli vielä aivan pikkutyyppi.
Tuo nalle on Patrikin kummilta, toiselta pikkuveljeltäni Tommilta.
Siinä nämä kaksi ihmettelivät toisiansa.
Vaikka terapeuttini loma ei ole vielä ehtinyt alkaa niin, että olisin missannut yhtään terapiaistuntoa – se tuntuu jo nyt. Se tieto, että en perjantaina mene sinne puhumaan asioistani. Yhtäkkiä sitä on aikalailla ”tyhjän päällä”, vaikka ei olekaan. Ja vaikka tietenkin on läheiset joihin tukeutua ja turvautua. Mutta en halua kuormittaa heitä niin. Ammattilaiset on sitä varten. Ja jotenkin näiden viimeisten päivien, ja kuluneen viikon aikana on tapahtunut jotenkin… paljon. Ja samalla ei niin yhtään mitään…
Olen tänään taas ajelehtinut näissä mietteissä. Lastenhankinnassa. Tai siinä, että kun niiden hankinta ei ole nyt ajankohtaista. Ja aivan täysin minusta (tai sairaudestani) johtuvasta syystä. Tai joo, muuten voisikin olla ajankohtaista – ja kenties olisikin, mutta kertakaikkiaan terveyteni (tai oikeastaan siis sairauteni) ei sitä juuri nyt salli. Se vaatisi esimerkiksi sen, että pystyisin jättämään lähes kaikki lääkkeeni, mitä tällä hetkellä syön. Se on aivan järjettömän iso muutos – jonka seurauksista en voi olla varma. Se vaatisi myös minulta enemmän voimavaroja. Vielä en ole niin vahva, että kenties kestäisin sen kaiken vastuun ja vaatimukset, mitä se tuo tullessaan. Se vaatisi jaksamista siihen, että tulee vähäunisia tai kokonaan valvottuja öitä. Se vaatisi sen, että asuisimme Jimmyn kanssa saman katon alla – toistaiseksi meillä on kaksi eri osoitetta. Mutta ennen kaikkea se vaatisi sen, että voisin itse paremmin. Entä jos en tule tämän valmiimmaksi? En kuitenkaan kykene olemaan kenenkään äiti, ennen kuin olen stabiilimmassa kunnossa. Vaikka tottakai se tuntuu kurjalta, koska olenhan minä muutakin, kuin sairauteni. Rakkautta minulla on antaa loputtomiin. Täytyy jutella lääkärini (psykiatrini) kanssa tästä ensi kerralla, että mitä hän näistä aatoksistani ajattelee. Minulla on kova pelko siitä, että aika loppuu kesken. Että en ehtisikään. Tai että ehkä en edes kykene saamaan lapsia. Mistä sitäkään tietää. Ainahan sitä spekuloida ja pelätä voi, vaikka täytyy luottaa elämän kantavan. Kaikki on mennyt just niinkuin kuuluu. Uskon niin.
Minulla on lievästi huono taipumus välillä vertailla omaa elämääni muiden elämään. Minusta tuntuu, että itse jumitan paikoillani ja muut myyvät pienempiä asuntojaan alta kun ostavat isompia asuntoja, autoja, saavat lapsia, menevät naimisiin ja elävät verrattain joskus kahdehdittavaakin (perhe)elämää. En saisi verrata. En saisi ajatella, että muilla on paremmin. Kaikilla meillä on omat taakkamme kannettavanamme, ja kaikki tapahtuu jostain syystä. Aina. Mutta ne lapset. Olisin muuten vain niin valmis äidiksi, kun nyt rinnalla on kumppani, josta olen 100% varma, että juuri hänen kanssaan haluan lapseni tehdä. Juuri hänet haluan lasteni isäksi. Sillekin on vielä takuulla aikansa, että me saadaan Jimmyn kanssa lapsia. Haluan uskoa niin ja niin uskoo Jimmykin. Hän tsemppaa minua tässä asiassa ihan hirveästi. Tänään monet itkut itkeneenä olen nyt vähän rauhoittunut, mutta ajattelin kuitenkin purkaa tuntojani tänne. Ostin äsken juuri ennen lähikaupan sulkeutumisaikaa ison suklaalevyn ja napsin sitä tässä samalla. Suklaa on parasta lääkettä tällaisina hetkinä. Ja paksu turvavillaneule. Ja kuuma suihku. Minne muuten painelen nyt. Lämmin vesi saa huuhtoa levinneet ripsivärit naamaltani ja tämän koko päivän viemäriin. Sitten olen valmis nukkumaan.