”Recognise that the other person is you.”
Otsikko puhukoon puolestaan.
Viime viikolla tuijotin jälleen päivystyksen seiniä, säikyin, itkin. Lauseiden muodostaminen oli vaikeaa, tai katsekontaktin ottaminen. Silmät nyki. Pelkäsin, että tässäkö taas ollaan. Taannuttu jonnekkin alkuun. Olenko putoamassa taas? Mitä minulle tapahtuu? Miksi olen näin dissosioitunut? En oikein muista viime viikosta edes, minä päivänä tapahtui mitäkin. Olin täynnä äärimmäistä pahaa oloa, ahdistusta, itkua, tuskaa, turvattomuutta. Kotona ei ollut hyvä olla, yksin ei ollut hyvä olla, mutta ei oikein missään ollut. Mikään ei tuntunut taaskaan miltään. Tyhjältä vain. Tai vaihtoehtoisesti joo, pahalta. Ja kun ne toivottomat ajatukset ottavat vallan, kun tulevaisuutta, eikä parempia päiviä silmissään näe, pyörii mielessä vain yksi, se kaikkein epätoivoisin vaihtoehto.
Huomenna onneksi on kuukausittainen kontrollikäynti omalla lääkärilläni, (tosin jo aamulla aikaisin). Sen jälkeen soitan SOS -kriisikeskukseen yhdelle heidän työntekijälle. Nyt saan tiivistä (noin 4-5 krt tapaamista) kriisiapua myös SOS -kriisikeskuksesta viikottaisten terapiakäyntien & kuukausittaisen lääkärikäynnin tuen lisäksi. Toivon siitä olevan apua.
Viime viikolla, kuten arvata saattaa, en kyennyt työntekoon. Tiedän sen, että työ kuitenkin saa ajatukset ihan toisaalle ja tukee sitä aikuista, toimivaa, tervettä puolta minussa. Toki alan jo tunnistaa sen rajan, missä kohtaa työnteko ei lainkaan mahdollistu. Silloin tietenkään sinne ei voi mennä. On vaan pakko luottaa itseensä näissä asioissa jo sen verran, että tietää tekevänsä oikeita ratkaisuja.
Tänään (ja tällä viikolla muutenkin) olen ollut jo töissä. Jaksanut ihan hyvin, vaikka lääkettä olenkin joutunut ottamaan. Joko jo vähän ennakoivasti, tai sitten voimakkaan ahdistus-sekavuuden vyöryessä päälle, (kuten eilen). Nyt tarvitsisin lääkkeitä lisää, koska olen joutunut ottamaan niitä normaalia enemmän, mutta kaikki reseptini on iteroitu. Eli, en saa hakea lisää kuin x ajan kuluttua. Täytyy jutella tästä huomenna mun lääkärin kanssa. Onneksi viime yönä onneksi nukuinkin ihan megapitkät yöunet + nukahdin sängyllekin töiden jälkeen illalla. Tänään oli sen verran kiire ja paljon tekemistä, etten ehtinyt ajatella omia murheitani, eikä onneksi vointi notkahtanut hektisyydestä huolimatta koko päivänä. Olen siitä iloinen. Ja siitä, että vointi on edelleenkin kohtuullinen. Väsynyt tottakai, mutta ihan ok.
Eli ääripäästä ääripäähän mennään. Jälleen. Siksi tuo otsikko. Ja se muuten tuli tämän illan iltateen mukana.. Tuo teksti. Näinä hyvinä, tai parempina hetkinä kyllä muistaa, että se onneton, surullinen, itsetuhoinen tapaus olen minä. Ja myös hiukan pelkää, koska se palaa. Koska se on koko ajan hengittämässä niskaan. Mutta ennen kaikkea, noina heikkoina hetkinä pitäisi muistaa, että se työssä pärjäävä ja onnistuva, iloinen ja työstään nauttiva asiakaspalvelija olen myös minä, ja yhtälailla olemassa. Ja jonakin päivänä se saa luvan olla edeltäjäänsä vahvempi.