Sä oot poissa
”My love, leave yourself behind, beat inside me, leave you blind, my love, you have found peace, you were search for relief”
Viime kesänä juotiin punaviiniä mun entisessä kodissani Hyväntoivonkadulla. Tulit suoraan töistä ihan hikisenä mun luo pakettiautolla, sulla oli takana taas pitkä työpäivä. Harmittelit ettei sulla ollut edes puhdasta paitaa päällä. Sanoin; ihan sama. Toit mulle mehua. Pistit jalat pöydälle vaikka sun sukat haisi kamalalta. Sait mut nauramaan ja uskoit, että mä kyllä toivun jos kuka, aina jaksoit tsempata. Tutustuttiin töiden kautta. Sain susta heti niin ihanan viban ja niinhän meillä sitten synkkasikin hyvin. Sä sait kaikki muutkin nauramaan ja pitämään susta. Eihän susta voinut olla pitämättä. Se taisi olla tietämättämme viimeinen kerta kun vietettiin aikaa yhdessä.
Sain kuulla suru-uutisia maanantaina. Kuolema on aina vaikea käsittää. Että toista ei enää ole. Että sille ei voi enää soittaa. Ettei sille voi kertoa mitään. Ettei se ole missään. Päivisin väkevä tuska on peittynyt dissosiaation alle, mutta iltaisin tulee lohduton itku. Niin kova itku, että tekee kipeää. Olen muutenkin voinut huonosti, kuten viimeisimmistä teksteistäni lukea saattaa. Tämä tuli nyt vielä niin yllättäen ja odottamatta, (niinkuin kuolema aina) että tuntuu että jään kauhean painolastin alle. Lähetin toissailtana WhatsApp -viestin sinulle. Kirjoitin siihen, että en voi käsittää, että sua ei enää ole. Ettei tämä viesti tulee koskaan perille. Tiesin, että sen lähettäminen on turhaa ja eihän siihen tietenkään mitään vastausta tullut eikä koskaan tule. ”Paikalla viimeksi 16.3.2018″. Ja viestini perään tuli vain yksi harmaa väkänen. Se ei siis mennyt perille. Ei tietenkään. Ymmärrykseeni ei vaan tahdo mennä se, että hei, sinua ei enää ole.
Tiedän, että monet eivät poista edes kuolleen puhelinnumeroa vasta kuin vuosien päästä. Jos silloinkaan. Silloin tuntuu, että päästää irti toisesta kokonaan. Itse en ainakaan osaa ajatella, että poistaisin numeron, tai vaikkapa kaverilistoilta pois Facebookista. Se tuntuisi todella kamalalta.
Siskosi kanssa kirjoittelin. Hän kertoi, miten sinä toivoit, että siskosi ja veljesi keskittyy lukemaan pääsykokeisiin täysillä. He tekevät sen ja siksi hautajaiset ovat vasta toukokuun puolessavälissä. Saan tietää sitten, minne tuhkasi siroteltiin ja tulen tuomaan sinne kukkia ja kynttilöitä. Sä et haluaisi, että itken. Sä haluaisit, että mä pysyn vahvana ja tsemppaan. Mä haluan muistaa sun leveän hymyn ja sun naurun. Sen miten kunnianhimoinen olit. Taisit kuitenkin uupua sen kaiken alle. Haluan pystyä vielä hymyilemään sun muistolle. Mulle sä et ole koskaan kuollut ja haluan vaalia sun muistoa vahvasti, etten tule koskaan unohtamaankaan sua.
Tätä me kuunneltiin silloin mun luona…