Save yourself

Oivalluksia, oivalluksia…

Niitä teen sairastumiseni myötä päivittäin. Oivalluksia itsestä, oivalluksia muista, oivalluksia menneistä, oivalluksia menneiden vaikutuksista tähän päivään, oivalluksia elämän varrella tapahtuneista jatkumoista ja tavoista toimia, syitä ja seurauksia.. Vähän kaikenlaista. Lähes joka päivä syttyy lamppu ja oivallan jotain uutta. Kirjoitan ajatuksiani koko ajan ylös. Se on minulle tärkeä väline purkaa ja jäsentää ajatuksia. Oivallukseni pääsevät siis teksteiksi. Sehän on kenties yksi tärkeimmistä avaimista toipumisen tielle; ymmärtää ja löytää vastauksia.

Tein eilen kuusi (!) tuntia omaa elämänkaarta, jonka esitin tiivistetysti tänään sairaalassa pienryhmässä potilastovereilleni (sekä omahoitajalle.) Uppouduin siihen eilen niin totaalisesti, että en huomannut ajankulkua. Kuuntelin vaan Hiatusta (tässä mun tän hetken lemppari biisi, ah) ja join mansikkasmoothieta. Jumahdin katsomaan vanhoja valokuvia ja pohdiskelemaan, mitä kaikkea sitä onkaan tämän elämän varrella jo ehtinyt tapahtua. Tein Powerpointilla esityspohjan, näytin sen lisäksi valokuvia ja soitin musiikkia. Minua ei yleensä kauheasti jännitä esiintyä, mutta aihe nyt oli sen verran henkilökohtainen (kirjaimellisesti niin) ja avaava, niin täytyy kyllä myöntää, että jopa minua jännitti… Äkkiä se siitä sitten onneksi helpotti. Rankkaahan se oli, (eikä kyyneliltä vältytty) ja esityksen jälkeen alkoi päätäni särkeä aivan kamalasti.

Minusta tuntuu vahvasti siltä, että olen paennut pitkään erilaisin (pako)keinoin tätä sairauttani. Enimmäkseen tiedostamatta, mutta osittain ehkä tiedostaen. Olen aavistellut jonkin asian olevan hullusti. Olen luullut monen asian myös olevan ikäänkuin ”osa minua”. Olen niin tottunut tiettyihin ajatusvääristymiin, huoliin, murheisiin, tapaan toimia, että siitä on ajan kuluessa tullut aivan… no, normaalia (mitä se tuskin on täysin, todellisuudessa ollut). Haasteellisinta onkin usein erottaa sairaus omasta itsestä. Että puhuuko sairaus, vai puhunko minä.

Tärkein oivallus viime päiviltä on, että miellyttämisen tarve / hyväksytyksi tulemisen tarve on usein turvallisuudentunteen hakemista. Jos turvallisuudentunne on heikko tai horjuu, ihminen saattaa hakea hyväksyntää ja turvaa muista ihmisistä. Ei kenties uskalla tai osaa sanoa ei tai ilmaista omia mielipiteitään (jos ne poikkeaa toisen henkilön ajatuksista ja mielipiteistä) välttääkseen mahdollista mielipahaa tai konflikteja -> koska sitten jälleen se horjuttaa turvallisuudentunnetta.

Itse huomaan myös hakevani pelastavaa turvaa, läheisyyttä, rakkautta, hyväksyntää, ymmärrystä usein vääristä paikoista ja vääriltä ihmisiltä. Sitä sisälläni olevaa tyhjyyttä kun ei noin vaan täytetäkään. Se on yksi iso avainkysymys, että mikä sen tyhjyyden lopulta oikein täyttää?

emptiness1.png

Kommentit (0)