She distanced herself to save herself

df530c5c1a9db51fb8022028e9bb7d4f.jpg

Nukuin tänään pommiin. Menin illalla nukkumaan niin, että puhelin oli viereisellä tyynyllä. No, se oli ilmeisestikin yöllä mun nukkuessa pyörinyt peittojen mutkaan ja en sen vuoksi kuullut kellonsoittoa ja herännyt. Menin terapiaan pahasti myöhässä, mutta tietenkin on pääasia, että menin. Mulla on ollut ihan aamusta asti paha dissosiaatiotila päällä. Sain onneksi terapiaistunnolla kyyneleet virtaamaan, joka hälvensi tuota disso-oloa vähän. Tunteiden purkaminen toi minua takaisin tähän hetkeen. Se suojatila on siis selkeästi taas hankalien tunteiden – kirjaimellisesti suojana. Kävin hoitamassa kaupungilla velvollisuuksia, (ostamassa jotain vara-akkua, uutta laturin piuhaa jne) mutta siitä ei meinannut tulla tässä olotilassa mitään. Se olo on kuin ei olisi tässä maailmassa. Eikä saisi yhteyttä itseensä tai muihin ihmisiin. Mieli on maassa tai tyhjä – ikäänkuin ei mitään. Leijuu vaan. Silmät ei tahdo tarkentaa, tai jaksa keskittyä ympärillä oleviin ärsykkeisiin. Hyllyjen välissä tuntui siltä, että on pakko sulkea silmät välillä kokonaan kiinni. Aivan liikaa esineitä, asioita, värejä. Ihan kuin olisin aineissa (en tosin tiedä miltä se tuntuu oikeasti, mutta onhan nuo erilaiset lääkkeetkin kemikaaleja) tai humalassa tai jotain. Tuntuu, kuin aivot olisi unessa, sumussa. En ole läsnä. En ole pitkään aikaan kokenut tätä oloa näin voimakkaana, mutta, siihen mitä todennäköisimmin nyt vaikuttaa;

 

– Sunnuntain tapahtumat, ja niiden aiheuttamat hankalat tunteet (uuden tuttavuuden kanssa tuoreen ystävyyssuhteen päättyminen)

– Eilisen tapahtumat, ja niiden aiheuttamat hankalat tunteet (oman lääkärini viimeinen tapaaminen)

– Jokseenkin varmaan aamulla aloitettu lääkitysmuutos (ainakin osasyynä, mielialalääkitystäni siis nostetaan korkeimmalle hoitotasolle, kun nostovaraa on ja vointi on näin alakuloinen)

– Väsymys (olen mennyt aivan liian myöhään joka ilta nukkumaan)

– Aika kuukaudesta, mahdolliset PMS -oireet (ainakin voisin kuvitella, että näillä on vaikutusta, oli ainakin viime kuussa! Olin selkeästi kiukkuisempi ja itkuinen)

 

Eilen illallakin olin vähän epämääräisessä tilassa, mutta jooga maadoitti mua takaisin tähän maailmaan. Se teki hyvää. Se oli dynaaminen flow -jooga, jossa oli paljon tasapaino, -ja voimaliikkeitä sekä avaavia harjoituksia. Menen tänäänkin joogaan, koska se tekee minulle (niin mielelle, -kuin keholle) niin hyvää! Tänään kyseinen jooga onkin ulkona, mikä on aika ihanaa, kun aurinko paistaa. Menen varmaan pyörällä. Saampahan hyötyliikuntaa siinä sitten samalla!

Hmm. Palatakseni vielä tähän sunnuntaiseen ja oikeastaan koko kuluneeseen kevääseen ja keväällä tapahtuneeseen eroonkin. Näihin kariutuneisiin ihmissuhteisiin. Mun ihmissuhteet ovat olleet aika tasaisia ennen tätä sairaustaipaletta. Mun terapeutti tänään epäili sitä, että vedän nyt puoleeni jostain syystä täysin ”vääriä” ihmisiä. Ihmisiä, jotka helposti tulee ja käyttää minua hyväkseen. Ja että on viisainta, parhainta ja turvallisinta pysyä tuttujen tyyppien ympäröimänä (kuten eilisessä tekstissäkin jo totesin), että mitään tällaista ei enää tapahtuisi. Entinen kihlattuni sanoi minulle eilen, että koska mä oikeasti uskon ihmisistä hyvää, niin oon siksi sen mielestä spessu. Kuinka ihanasti sanottu! Mutta, se voi just kääntyä itseä vastaan. Enkä haluaisi muuttua pessimistiksi tai ihmiseksi, joka ei tutustu uusiin tyyppeihin. Mut ehkä pitäisi osata olla varovaisempi. Ei kaikkiin voi vaan luottaa. Okei, nappasin eilen aivan ihanan naapurintytön mukaan joogaan (hänkin oli menossa sinne, niin mentiin yhdessä), mutta en voi sulkeutua täysinkään uusilta ihmisiltä. 

Lääkäri selitti tätä myös eilen, että haalin lähelleni niitä ihmisiä, jotka torjuu – se on tuttu, opittu mekanismi. Että hyväksyntää ja rakkautta pitää anella ja silti, kaikesta huolimatta kuitenkin tulee torjutuksi. Ja sitä rakkautta ja hyväksyntää saa vain miellyttämällä ja mukautumalla (niin, jos siis sittenkään). Tässä tilassa se kuulemma on varsin ymmärrettävää, että näin käy. Vaikka itsestä tämä on pääasiassa järkyttävää, koska vastaavanlaista kaaosta elämässä ei ole ollut. Ei ikinä. Tai että mulla on pysyviä, hyviä, terveitä, pitkiä, eheyttäviä, antoisia ja ihania ihmissuhteita. Olen onnekas, että voin sanoa noin. Minulla on monta hyvää ystävää, monta läheistä ihmistä, joista voin aidosti sanoa heidän olevan minua varten ja minä heitä varten tilanteessa kuin tilanteessa. 

Mä tarvitsen energiat nyt tähän omaan prosessiin ja omaan toipumiseen, eikä siihen, että autan muita. Helposti lähden siihenkin. Olen nyt vähän hukassa. Olen vaan ollut ihan liian kiltti. Aiemmin ja näinä viime aikoina. Hakeudun ihmisten seuraan, joilta en saa haluamaani. Ihmisten seuraan, joilta saan torjunnan, (joka on mulle se tuttu kuvio). Edellinen suhdekin päättyi siihen, kun sanoin suoraan miltä musta tuntuu. Kun opettelen rajaamaan. Kun opettelen pitämään puoleni. Etten mukaudu, tule hyväksikäytetyksi tai väärinkohdelluksi. Etten hyväksy mitä tahansa. Opettelen sanomaan ei. Helposti syytän sitten itseäni, että ”miksi sanoin niin, miksi puolustin itseäni, ei olisi pitänyt, ettei näin olisi käynyt” – mutta silloin tulisi talloneeksi sen tärkeimmän –itsensä. Tietenkin pitää sanoa. Samaan kosahti tämä suhde uuden tuttavuuden kanssa. Enhän minä todellisuudessa kumpaakaan, en entistä kumppaniani enkä tätä suhteellisen tuoretta ystävää kovin kauaa ehtinyt tuntea. Aika lyhyen aikaa. Mä vaan niin kovasti halusin uskoa molemmista hyvää ja nähdä sen hyvyyden ja kauneuden, mitä heissä mielestäni oli. Päästin ne ihmiset liian lähelle. Nyt tiedän, ettei niin voi tehdä. Uusille ihmissuhteille täytyy antaa aikaa, jotta näkee todellisuudessa millainen se toinen ihminen oikeasti on, eikä usko omiin käsityksiin ja kuvitelmiin. Kun ei oikeasti kunnolla tunne, vaikka luulee tuntevansa. Enkä usko siis missään nimessä mustavalkoajatteluun ihmisistä kuitenkaan. Että ketkään ihmiset ois läpeensä vaikkapa pahoja. Mähän rakastuin mun entiseen kumppaniinkin ihan silmittömästi. Ja se, että pystyin rakastumaan näin haastavissa olosuhteissa, oli lahja. Meidän piti kulkea rinnakkain se tietty, hyvinkin samankaltainen vaihe tästä elämästä, ja niin kai sen suhteen pitikin päättyä sitten tiettyyn pisteeseen. Nauraa lattialla ja syödä karkkia. Ajattelen edelleen, siitä huolimatta miten ikävästi se päättyikään, pelkkää hyvää, kiitollisuutta. En halua katkeroitua. Enkä myöskään häpeile sanoa, että kaipaan häntä yhä.

Tuosta katkeroitumisesta taas päästään siihen, että vihan tunne on minulle edelleen hiukan mysteeri. En osaa tuntea vihaa. En oikein edes silloin, kuin sen paikka olisi. Oikeastaan se viha, mitä tunnen, on kääntynyt itseä kohti. Joka tietenkin on vahingollista. Terapeuttini on sitä mieltä, että surun alla (mitä paljon koen) on vihaa. Purkamatonta vihaa. Pettymystä.

Nyt täytyy vaan tunteiden, olotilojen, ajatusten ja elämän vaan virrata eteenpäin ja hyväksyä tämä hetki. Kaikella on nyt aikansa ja paikkansa. Kaikki tapahtuu tarkoituksella. 

Juttelin eilen illalla pitkän videopuhelun ystäväni Petran kanssa, ja todettiin siinä yhteen ääneen, miten sekaisin olin jo vuodenvaihteessa 2015-2016. En saanut unta heidän mökillään, ramppasin vessassa, huokailin, pyörin, olin hermostunut. Olin paniikissa, kun kello alkoi lähennellä aamukuutta, enkä ollut nukkunut silmäystäkään. Muut nukkui tyytyväisenä. Se ahdisti. Menin sänkyyn jo älyttömän aikaisin jollain tapaa varmistaakseni, että saisin unta. Minulla oli valtavasti erilaisia pelkoja, huolia ja kuolemaan liittyviä ajatuksia. Lähinnä pelkoja nekin, että itselle tapahtuu jotain, tai jollekin läheiselle. Olen myös entiselle poikaystävälleni sanonut noihin aikoihin monta kertaa, että minusta tuntuu, kuin sisälläni asuisi pieni lapsi, jolla on turvaton olo. Ja paljon takerruinkin kiinni hänen äitiinsä. Joka on edelleen minulle hyvin rakas. Ja tulee takuulla aina olemaan. Hän on antanut sitä kaivattua turvaa ja lohtua hyvin paljon. Niin, asian oikeastaan ydin oli se, että kaiken tämän piti tapahtua. Ei ihmisen kuulu potea noin paljon hallitsematonta pahaa oloa. Se oli tuolla pinnan alla ja nyt se on tullut näkyväksi. Nyt se kaikki pitää läpielää ja sen jälkeen lopulta minusta tulee eheä. Tämä kaikki on kaiken elämän varrella eteentulleen jatkumo. Se ei ole pelkkää sairautta, se on mielestäni terve reagointitapa sattuneisiin tapahtumiin, vaikkakin sitten reagoinkin – sairastumalla.

Kommentit (0)