Stop planting flowers in peoples yards who aren’t going to water them.
Kuulen usein, että olen rohkea avoimuuteni kanssa, mutta se on ainoa keino olla rehellisesti minä. Olla auki. Paljaana.
Joskus avoimuus, kiltteys ja hyväuskoisuus kosahtaa kuitenkin omaan nilkkaan, niinkuin nyt on käynyt. Edelleenkin tahdon optimistisesti uskoa ihmisistä pääasiassa hyvää. Luottaa, päästän helposti lähelleni, haluan olla apuna, olla tukena, olla olemassa, olla toista varten, joskus jopa koen olevani kuin terapeutti (johon minun resurssit ei ihan riitä). Mielestäni minulla on ihmisten suhteen aika hyvä intuitio, muttei se aina kuitenkaan taida toimia.
Tämän sairastumiseni aiheuttaman mylleryksen takia (tai pikemminkin sanoisin, että ANSIOSTA) olen pikkuhiljaa oppinut pitämään paremmin puoliani, sanomaan ei, rajaamaan ja pitämään kiinni omista oikeuksistani. Aiemmin olisin antanut ”vaan olla”, jotta en vaan suututa, loukkaa, aiheuta erimielisyyksiä, riitoja tai mitään epämukavaa mielipahaa kenellekään. En halunnut minkäänlaisia konflikteja, annoin vääryyksienkin tapahtua ja kärsin sen sitten omissa nahoissani. Halusin olla noilta osin näkymätön. Antaa ikäänkuin olla. Ehkä se on osasyy masennukseeni (ja onkin), että olen antanut olla tallottavana.
Nyt tilanne on se, että kun pidän puoleni, ns. jyvät erottuu akanoista. Tänään sain kovan läksytyksen siitä päin näköä, miten kaikkiin ihmisiin ei vaan voi luottaa. Kaikkia ihmisiä ei voi päästää lähelleen. Päästää kotiin, tehdä palveluksia, auttaa, antaa, kuunnella. Olla toista varten. Pahinta on se, että kaikkia niitä kipeimpiä, avoimesti ja luottamuksella kertomiasi asioita käytetään (törkeästi) aseena sinua vastaan.
Tässä tilassa, kun seison ikäänkuin heikoilla jäillä tai yritän pitää pääni pinnalla, tarrata kiinni elämänreunaan tiukemmin kuin koskaan, en olisi tarvinnut tällaista julmuutta ja kylmyyttä enää tähän. Tunnen itseni suoranaisesti typerykseksi, miten sinisilmäinen olen ollut. Tämä kaikki vain siksi, että pidin kiinni oikeuksistani.
Monet itkut on tänään itketty, mutta olen helpottunut siitä, että tämäkin opettaa minulle taas elämästä. Ihmisistä. Siitä, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Kaikkiin ei vaan voi luottaa. Kaikki ihmiset ei tahdo automaattisesti hyvää. Lapsenmieli ja hyväuskoisuus asuu minussa vahvasti, enkä haluaisikaan kyynistyä, mutta en halua myöskään rikkoa enää itseäni yhtään enempää. Rikkoa jo rikottua…
Sain tänään kuulla olevani mm. kusettaja, manipuloija, ”ahdistavin ihminen kenet koskaan olen tavannut”, painostaja, kiristäjä, epätasapainoinen, pompottelija, hullu, sekaisin, uhriutuja. Käsi ylös kuka on samaa mieltä? Jouduin myös muutama viikko sitten onnettomuuteen, joka sekotti toipumistani rajusti, hän tähänkin totesi, että minä valehtelen siitä. Ettei se ole totta. Haen huomiota. Näinpä juuri.. Hän myös ajatteli tehdä minusta kunnianloukkaus-syytteen. Siitä, että vaadin oikeuksiani. Siitä. Kukakohan tässä sen kunnianloukkaus-syytteen voisi tehdä noiden kauheiden loukkausten ja solvausten jälkeen? Viestit mitä sain, oli täysin päättömiä. Olen pöyristynyt.
Voitte vaan uskoa, miten hajalla olen, että joku voi sanoa minulle noin karmeita asioita. Ja vain siksi, että pidän puoliani ja omista oikeuksistani kiinni, niinkuin jokainen itseään terveellä tavalla kunnioittava ihminen toimisi. Olen aina uskonut siihen, että ne kaikista raskaannuttavimmat ihmiset ovat tässä lyhyessä elämässämme kuitenkin ne parhaat opettajat. Tämä päättyi näin ja hyvä, että päättyi ajoissa. Mutta selkääni sain, ja tietenkin – se sattuu. Saisi jo riittää.