Summertime sadness
Viime viikkoihin on mahtunut paljon naurua. Paljon ystäviä. Viiniä. Liikaa pizzaa. Aamuun saakka valvottuja öitä. Hassuja kohtaamisia. Outoja kommelluksia.
Tämän kaiken jälkeen on iskenyt ahdistus. Masennus. Ja ne on iskeneet lujaa takaisin. Enkä väitä, ettäkö se olisi tuoksi ”hauskaksi ajaksi” jonnekin kokonaan kadonnut, ei. Eihän se niin menekään, että parantuisin silmänräpäyksessä, vaikka suuria harppauksia loppukeväästä ja kesän aikana olenkin ottanut. Mutta nyt se hankala olo tuntuu taas selvemmin. Tiedän sen, että rytmeistä olisi erityisen tärkeää pitää kiinni, vaikka kuinka olenkin lomalla. Säännöllisistä yöunista, säännöllisestä ja monipuolisesta ruokavaliosta, liikunnasta jne. Hiukan on kyllä lipsunut. Ihan jokainen osa-alue. Ja eikä siinäkään, eihän elämä voi olla liiaksi rutiineja, tai liian tarkkaa, etenkään lomalla. Ja kun elämäni on ollut melko pitkään ikäänkuin pysähdyksissä, on tuntunut aika mahtavalta vaan antaa mennä.
Viime aikoina olen kuitenkin taas saanut päähäni mua koko tän prosessin aikana vaivanneen kysymyksen; paranenko minä?
Kaikki ympärilläni olevat ihmiset sanovat jatkuvasti minulle, että siitä ei ole epäilystäkään. Tiedän itsekin, että teen kaikkeni kyllä, että tämä tapahtuu. Ja vaikken tekisi, mielellä ja keholla on valtavat voimat parantaa itse itsensä. Ja paljon on tapahtunut. Edistystä ja eteenpäin menemistä. Syviä dissotiloja on vähemmän, se on koko ajan erilaista. Oleminen. Se on kuin kupla, jonka seinämät viikko toisensa jälkeen muuttuvat ohuemmaksi. Se on hieno huomata. Monet hankalat oireet ja olotilat ovat onneksi väistyneet. Pystyn ja jaksan asioita enemmän. Joskus kuitenkin tarvitsen taas herätystä ja ehkä hienoista niskasta repimistäkin. Joskus minun täytyy ihan konkreettisesti istua alas ja miettiä, että mitä kaikkea olenkaan jo läpikäynyt, millaista elämä oli vaikka vuosi sitten kesällä tai viime keväänä, kun olin oikeastaan osastohoidossa jatkuvasti. Silloin todella pelkäsin ja silloin todella meinasin luovuttaa. Onneksi en tehnyt sitä. Tässä minä olen, ja haapun edelleenkin eteenpäin. Läheisten tuella ja omin hentoisin siivin.
Ystäväni Heidi on mahtava. Hän saapui eilen tänne skumppapullo kainalossa ja alkoi siivoamaan. ”Sinä maksat nyt laskut, niin minä siivoan tämän keittiön!” That’s what friends are for! Tuli hyvä mieli siitä, että toinen sanoo suoraan asiat niinkuin ne on ja alkaa tuumasta toimeen ja pistää sinut siinä samalla. Nyt on siisti koti, enää yksi koneellinen pyykkiä pestävänä sen viiden koneellisen sijaan. On hiukan pyykinpesu ja kaikki muukin jääneet toissijaiseksi tässä loman aikana.
Ympärilläni olevat ihmiset ovat sanoneet, että minussa on aivan erilainen hehku, kuin ennen sairastumista. Uskon ja huomaan sen tavallaan itsekin. Olen edelleen keskellä prosessia, myrskyn silmässä, mutta sen läpieläminen tuo esiin sen todellisen minuuteni. Näin tahdon uskoa. Ja alitajunta käsittelee joka yö asioita, jotka eivät päiväsaikaan tule tietoiseen mieleen käsiteltäväksi välttämättä ollenkaan. Prosessi etenee. Tätä kun ei vaan voi nopeuttaa. Vaikka kuinka niin tahtoisin. Täytyy koettaa vaan saada kaikki se hyvä ja kaikki ei niin hyvä myöskin tästä ajasta jollain tapaa irti. Elää läpi ne hankalatkin tunneskaalat. Jostainhan ne tulee. Tai aina ne tulee syystä. Ne on käsittelemättömiä tunteita menneisyydestä.
Mä lähden yin-joogaan seitsemäksi. Se tekee aina äärimmäisen hyvää. Yritän nyt hiukan aktivoitua blogin suhteen, vaikka tämä kesä onkin tehnyt hiukan tepposet myös tämän päivittämisen suhteen.
Kuvat kuluneelta lomalta.