Suorittaja sairastaa, sairastaja suorittaa

Olen tehnyt aikamoisen havainnon lähipäivien aikana; suoritan sairauttani. Ikäänkuin päämääränä olisi pelkästään töihinpaluu ja arkeenpaluu. En niinkään mieti sitä, että tämä sairastuminen on merkittävä, pysähtymisen paikka, matka, joka täytyy tehdä ennenkaikkea itseni takia, ei muiden. Tottakai haluan palata arkeen ja töihin itsenikin takia, sehän on itsestäänselvää. Mutta jotenkin sitä miettii, että tämä aika valuu kuin hiekka hukkaan, kun en ikäänkuin kuulu mihinkään. Eikä elämä anna sitä parastaan, kun ei saa mielihyvää mistään. Niinkuin aiemmin kirjoitinkin, että elämä on ikäänkuin pysähdyksissä, jumissa, ja se (elämä) odottaa. Niin. Elämä todella odottaa. Se ei häviä mihinkään. En voi nopeuttaa tätä prosessia.

Suorittaminen pitäisi jättää sikseen. Se on yksi minun ydinongelmista. Suorittaa elämää. Nyt yritän suorittaa sairautta. Mitä varten tai ketä varten, miksi? Tämä on mielestäni erinomainen huomio ja voin olla siitä ylpeä. Nyt jos koska on oltava itselleen armollinen ja annettava aikaa. On lakattava suorittamasta. Elämä kun ei ole suoritus. Masennuskaan ei ole suoritus. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että saan tämän taudin ja taakan harteiltani, mutta se palaa joskus uudestaan, jos en katso sitä tarpeeksi syvälle silmiin. Toki se vaara on aina olemassa, vaikka tutkisin tämän taudin läpikotaisin, mutta uskoakseni suurempi vaara on, jos kiirehdin ja hätiköin.

-Happiness, where did you find it? I’ve been searching it everywhere.

-I created it myself.