Tänään naamiot riisutaan
Katselen parhaillaan miten aurinko langettaa valonsa Töölön korkeiden rakennusten ylle. Taivas on tänäänkin poikkeuksellisen kirkas. Kirpeä pakkaspäivä. Valoa riittää ehkä vielä tunnin ajan. Se on sääli, että pimeä tulee niin nopeasti. Päivät ovat niin lyhyitä. Hain äsken yhdestä mun suosikki lounapaikasta SOUP:ista punajuurikeiton ja latten. En jaksa kokata. Mun aamu on ollut aika hankala. Eilisiltapäivästä tähän aamuun on ollut voimatonta, ahdistavaa, pohjakosketusta. Paljon kyyneleitä. Kävelen sumussa. Pumpulissa. Ahdistaa. Masentaa. Olo on lamaantunut. Oli pakko ottaa lääkettä. Ja mä yritän väkisin tehdä asioita, jotka saisi edes hetkellisen hyvän olon. Tämän viikon tavoite on syödä kunnolla, syödä järkevä ateria päivittäin. Laiminlyön itseni hoitamista heti kun voin huonommin. Ja silloinhan se vointi vaan laskee entisestään. Eikä ole voimaa mihinkään muuhun, kuin makaamiseen. Makaamiseen sikiöasennossa, tuntikausia kylpyhuoneen lämmitetyllä lattialla. Ennen niin aikaansaavalle ja toimivalle ihmiselle tämä tilanne on enemmän kuin absurdi. Mitä helvettiä minulle tapahtui?
Vaikka olo onkin ollut hankala, oli aamussa myös pieni onnenhetki. Se tuli siitä, kun olin nukkunut kohtuullisen ja poikkeuksellisen hyvin ja pehmeä pyjama ja peitto tuntui ihanalta ihoa vasten. Käperryin vaan syvemmälle peiton alle. Lämpötila oli sopiva, ei yhtään liian kuuma, eikä liian kylmä ja herätyskellon soimisen jälkeen laitoin musiikkia Spotifystä soimaan ja sieltä alkoi kuulua Jenni Vartiaisen Tuhannet mun kasvot. Kappaleen alun pianopimputus sai mut torkahtamaan hetkeksi uudestaan. Olisin voinut jäädä nauttimaan olostani sänkyyn pidemmäksikin aikaa, mutta velvollisuudet kutsuivat. Onneksi on tuollaisiakin hetkiä, kun saa kiinni siitä ompa hyvä olo -fiiliksestä. Niitä kuitenkin on vielä loppujenlopuksi niin harvoin ja ne kestävät vain ihan vähän aikaa.
Kaadoin äsken mehut mun läppärille, joten nyt ennakoin ja heitin valkoisen kolitsin päältäni pois, etten sotke sitä punajuurikeittoon. Eilen kaadoin Colaa J:n parkettilattialle ja hänen uusille housuilleen. En oikein tiedä mitä ihmettä nyt kohellan ja sähellän.
Tämä viikko tuo mukanaan ystävien tapaamista, hammaslääkärin tapaamista, asahi -tunnin, terapian, ryhmäterapian, luovan kirjoittamisen ryhmän, täysikuumeditaation, toimintaterapeutin tapaamisen, pikkujoulut ja minireissun Tallinnaan. Toivon, että selviydyn kaikesta. Mun pitäisi myös ryhdistäytyä lukemaan kirjastosta lainattuja kirjoja, koska palautuspäivä lähenee. Ehkäpä luen niitä tällä viikolla! Ensi viikolla onkin jo joulu (Joulu? Vastahan oli helmikuu ja sairastuin, mihin tämä vuosi on mennyt? Missä on joulufiilis? Millainen on joulufiilis?), ja lähden veljeni luokse. Olen onnellinen siitä, että hän kutsui luokseen. En olisi itse kehdannut kysyä. Hänellä on kuitenkin omakin perhe, olisin tuntenut oloni tungettelevaksi, vaikka kuinka ollaankin läheisiä.
Toivotaan, että tästä viikosta tulisi kohtuullisen hyvä. Tai.. edes kohtuullinen.
”Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää eikä kukaan muu sitä nää
Vaik sut on luotu kantamaan, nousemaan aina uudestaan
Oon pahoillani en osannut lohduttaa, mut lupaan vielä se helpottaa”
Ellinoora -Elefantin paino