Tasapainoilua

Kirjoitan tänään omista rajoista ja jaksamisesta.

Olen viime aikoina haalinut itselleni taas hiukan liikaa asioita. Se on ollut minulle luontainen tapa aina. Mennä, tulla, tehdä, haalia asioita ja tekemistä, suorittaa ja suoriutua. Pärjätä. Se on ollut myös kunnianhimoiselle luonteelleni tyypillistä, mutta myös iso syy loppuunpalamiseen. Ja siitä olenkin tainnut mainita, että yritän myös ikäänkuin suorittaa tätä sairauttani. On todella vaikea määrittää sitä, mitä oikeasti jaksan ja mitä en. Ja että mitä haluaisin jaksaa, mutten välttämättä jaksa. Silloin kun olo on tyhjä, mitäänsanomaton, masentunut ja kaikki on oikeastaan aika tasapaksua tai jopa yhdentekevää, on tietenkin luonnollista yrittää tehdä asioita, joista voisi saada edes hetkellisesti hyvää oloa. Muuten herkästi lamaannun kotiin ja jään sen olotilan vangiksi. Kerron hyvän esimerkikin tästä, miten viime aikoina olen ylittänyt oman jaksamiseni rajat.

Viikonloppuna olen tavannut ihmisiä, vaikka olen ollut puolikuollut (tää yhtälö kuulostaa jo ihan järjettömältä). Koska minusta kotiin jääminenkään ei ole ratkaisu. Lääkärin määräyksestä mun pitää tavata ihmisiä. Ja tahdonkin. Tietenkin. Mutta helposti jos touhottaa menemään, jää se lepo, palautuminen ja uni toissijaiseksi. Tai ei ehkä toissijaiseksi ajatustasolla, vaan vähäiseksi, ja tää käy melkein huomaamatta. Olin ystäväni kanssa varannut Tallinnan reissun viime maanantaille. Se peruuntui viime hetkellä, koska voimat ei riittänyt lähteä reissun päälle. Tunsin itseni huonoksi ja petyin itseeni valtavasti, sekä tietenkin pelkäsin, että ystäväni pettyy minuun. Eilen kuitenkin koitti taas uusi maanantai, (jolle oltiin siirretty tuo peruuntunut reissu) lähdettiin, mut sama homma, olin aivan puhki valmiiksi. En halunnut enää aiheuttaa uutta pettymystä ja ajattelin, että kyllä kai mä jaksan. Olin aivan puoliunessa jo lähtiessä, mutta mietin, että ystävän seura piristää. Kahvi piristää. Ulkoilma ja kävely piristää. Uudet maisemat ja Tallinnan vanha kaupunki, ja ne kauniit rakennukset piristää. Hyvä ruoka piristää. Lipitinkin kahvia koko päivän, eikä sillä ollut kauheasti vaikutusta väsymykseen, pikemminkin pisti minut entisestään kierroksille.

Naurua mahtui tuohon päivään paljon, ehkä osittain juuri siksi (hysteeristä sellaista), että oltiin molemmat tosi väsyneitä. Raahustettiin ympäriinsä, melkein 11 kilometriä koko päivän aikana. Istuttiin kahviloissa ja käytiin syömässä. Kotimatkalla alkoi vyöryä päälle ahdistus. Todella voimakas ahdistus. Katselin merelle ja hengittelin. Ei auttanut kauheasti. Hengitin syvään ja pinnallisesti ja vatsaan sattui. Se kertoo minulla yleensä siitä, että olen kuormittanut itseäni ihan liikaa. Olin kotona klo 22.00 aikoja. Suihku, vartaloöljy ja kuppi uniteetä sai mielen vähän balanssiin ja uni tuli onneksi nopeasti. Nukuin yön yhtäsoittoa.

Tänään kuitenkin tunnen uupumuksen kehossa ja mielessä. Terapia siirrettiin Skype -terapiaksi ja työvuoro peruuntui tältä päivältä. Tunnen itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi. Terapeuttini sekä ystäväni päinvastoin totesivat, että on mahtavaa tajuta rajansa. Kokeilemallahan ne löytyy. Ei voi alkaa välttääkään liikaa asioita olettaen, ettei jaksa. Vaan pyrkiä kokeilemaan. Nyt tiedän, että päivä Tallinnassa on tässä kohtaa toipumistani vielä aivan liikaa. Tai sellaista päivää ei saisi edeltää voimakas väsymys valmiiksi. Opettelen myös sanomaan ei. Ja joskus sen toteaminen aiheuttaa suuntaan tai toiseen pettymyksen, mutta ainakin pidän rajani. Nyt pyrin tasapainoon. Aivoni käy kierroksilla, enkä meinaa pystyä rauhoittumaan joogan, en meditaation, en akupunktion, en ulkoilun ja hengitysharjoitusten avullakaan. Eli mennään taas äärirajoilla jaksamisen kanssa. Mutta miten tasapainotella niin, että arkeen kuitenkin mahtuisi se kaikki; velvollisuudet ja hauskanpito?