Tunne nimeltä viha

Olen viime ajat joogannut (toisinaan ”huonolla” – tai miten sen nyt ottaa, menestyksellä, niin, että se on päättynyt tunnemyrskyyn), tavannut ystäviä, juossut työterveyslääkärillä ja psykiatrilla. Viime päivät ovat olleet mulle erittäin raskaita. Erittäin. On tapahtunut liikaa kuormittavia asioita. Sotkua. Draamaa. Tiistai-aamuna todella lyhyiden yöunien jälkeen tapasin tosiaan aamusta työterveyslääkärin ja samaisena päivänä oli myöhemmin iltapäivällä psykiatrin tapaaminen. Työterveyslääkärin tapaaminen meni niin, että nojasin päätäni huoneen ilmoitustauluun, tyhjä katse tuijotti pysähtyneenä eteenpäin, suuni vastaili kuin itsestään lääkärin esittämiin kysymyksiin ja kyyneleet valuivat samalla pitkin poskia. Meinasin kaiken tuon tyhjän, surun sävyttämän tunnekuohun vallassa silti nukahtaa. Toisessa tapaamisessa olin hiukan edeltävää koostuneempi, mutta selvästi lääkärini minut tuntien tiesi / näki / ymmärsi, että en ole nyt työkykyinen. Vieläkään. Kaikki tahtoo kasaantua kerralla.

Tadaa.. Olen jälleen sairauslomalla. Olen pääasiassa vaan nukkunut.

Nyt arvioidaan mun työkykyäni. Yliarvioin sen ehkä usein itsekin. Haluaisin jo jaksaa ja pärjätä. Tehdä ja mennä. Ja työnantajienikin on hankala arvioida sitä, mitä jaksan, mitä en. Kun en tiedä itsekään. Päivissä on suurta vaihtelevuutta. Jopa yhden päivän sisällä. Dissosiaatio-oireet ovat vähentyneet, (luulin ettei niin kävisi ikinä) sekä masennus lievittynyt (saati, että olisin uskonut tämän tapahtuvan). Saan jo käännettyä mustan ja tyhjän mielialan iloiseksi jollakin kivoilla jutuilla ja tekemisillä. Tunnen myös vihaa. Niin, että se ei käänny itseen. Sen kanssa eläminen on haastavaa ja sen tunteen kokeminen minulle täysin uutta, mutta sekin on kuulemma edistystä. Osata olla vihainen. 

Kai sekin kuuluu rajojen asettamiseen. Olen huomattavasti rohkeampi kuin ennen. Sanon ei. Pidän oikeasti rajani. Mutta vihakin on tervehdyttävä ja oikeutettu tunne. Joskus kuuluu tuntea vihaa. Vihan tunteminen on jotenkin pelottavaa. Se tuntuu siltä, kuin tekisi mieli hajottaa kaikki. Tehdä pahaa. Välillä pelkäänkin sitä vihan voimaa, että mihin sitä voisikaan siinä tunnekuohun voimassa oikein pystyä. On tutkittu ja todistettu, että kun jokin tunnetila menee niin korkeaksi, että se huitelee jotain 80% tasoa, kognitiiviset toiminnot lakkaa toimimasta. Toisinsanoen, silloin on jo todella haasteellista päästä siitä tunnetilan aiheuttamasta (vaikkapa itsetuhoisuudesta) irti. Tunnekuohun noustessa pitäisi ottaa nopeasti ensiapukeinot käyttöön, jo ennen, kuin se ehtii nousta liian ylös. Olen lukenut myös vastikään, että suurin osa itsemurhista tehdään dissosioituneessa tilassa. Eli, silloin, kuin järki ei ole enää ollenkaan hommassa mukana. Aika hurjaa, vai mitä?

Viime aikoina, niinkuin alussa mainitsin, jooga on vaikuttanut minuun niin, että jotain minussa avautuu tunnin jälkeen. Itken yleensä ihan hirveästi tai tulee muuten tukalia olotiloja. Olen huomannut sen, että nykyään siis ylipäänsä jälleen tunnen. Itken melkein päivittäin. Oli aika, kun olin tunteeton, tyhjä, robotti. En tuntenut mitään. En niin mitään. Minusta se oli ehkä kauheampaa kuin se, että tuntee. Ja herkkänä ihmisenä sitä tuntee tunteet ääripäästä toiseen. 

Vihanhallintaan on varmasti erilaisia kanavointikeinoja, jos se meinaa puskea ongelmaksi asti, mutta toistaiseksi olen voinut ikäänkuin kellua siinä tunteessa tekemättä mitään peruuttamatonta. Ajatuksia saa ja voi tulla jos minkälaisia, on eri asia, mitä niille impulsseille tekee. Mutta edistykseksi tätä vihantunteen ilmaantumista voisi sanoa. Ennen en oikein tiennyt miltä se tuntuu. No, ehkä häivähdyksittäin. Mutta en tuntenut sitä esimerkiksi silloin, kun sitä olisi kaiken järjen mukaan kuulunut tuntea. Itseinho sen sijaan on enemmän kuin tuttua…

Edelleenkin ihmissuhteet ovat minulle omalla tavallaan haastavia. Etenkin läheiset kiintymyssuhteet. Tunnen oloni niin helposti hylätyksi, haavoitetuksi, haavoittuvaiseksi, takertuvaksi tai sitten vaihtoehtoisesti olen tuon kaiken vastakohta – etäinen. Tarvitsen samalla kauheasti omaa tilaa, omaa aikaa, happea, itsekseen olemista, mutta samalla minussa se lapsi tarvitsee syliä, turvaa, rakkautta, varmuutta ja luottamusta. Se on ihan kauhea ristiriita. Nytkin samaan aikaan kun olen yksin kotona ja juon teetä ja näin on hyvä, en haluaisi olla yksin. Yksinolo vaikeiden tunteiden kanssa pelottaa. Vaikka olen selvinnyt ennenkin. Ja olen selvinnyt pahemmastakin. 

Tämän prosessin kanssa kulkeminen on haastavaa, mutta nyt ehkä selkeämmin tunnen ja koen sen, miten alan olla elämässä jo eri tavalla kiinni kuin aiemmin. Päivissä on enemmän tavallisuutta, hyviä tunteita, rauhaa, kenties innostusta asioista ja tietenkin rakkaus ja rakastaminen on vahvoja, eheyttäviä tunnetiloja. Uusi suhde on omalla tavallaan aina tietenkin stressori. Vaatiihan sekin työtä. Ymmärrystä. Joustamista. Mutta olen tietoisesti halunnut lähteä tähän. Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Yrittää luottaa. Ilman sitä ei voi koskaan tapahtua mitään hyvääkään. Jos ei luota. Jos ei anna mahdollisuutta. On oltava rohkea. Täytyisi muistaa, että kaikki ihmiset eivät satuta. Kaikki ihmiset eivät katoa. Kaikki eivät ole samanlaisia. Mutta jokainen aiemmin elämässä tapahtunut kokemus tietenkin vaikuttaa meihin. Mutta onneksi ihminen voi eheytyä ja kasvaa pois näistä tunnelukoista, vaikka se viekin aikaa ja ennenkaikkea kärsivällisyyttä. Se vaatii myös itsetutkiskelua ja halua oppia ymmärtämään omaa käytöstään. Tästä päästäänkin siihen, miksi terapia auttaa – jos haluaa ottaa avun vastaan ja ymmärtää itseään, silloin se alkaa toimiakin.

Hain tänään postista tilaamani Bessel Van Der Kolk:in kirjan Jäljet kehossa – Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla. Olen kuullut tuosta pelkkää hyvää ja sisältö riipaisee hyvin läheltä. Paneudun siihen tänään, jos jaksan. Tai sitten keskityn johonkin hömppäsarjaan, koska näin raskauttavassa olotilassa noin raskaan sisällön lukeminen voi vaan ahdistaa. Olen nyt seurannut YLE Areenasta uutta kotimaista sarjaa nimeltä Donna. Ei se mikään erittäin hyvä sarja ole, mutta sopivan pitkä, kymmenen noin 20 minuutin kestävää jaksoa. Se kertoo sokeasta naisesta humoristisesti, kuinka hän yrittää löytää itselleen puolisoa. Alina Tomnikov on aivan ihana.

Toivon levollista viikonloppua teistä ihan jokaiselle!