Tutkimusmatkalla

Ylläri; mä istun The Rootsissa lounaalla. Oon täällä vähintäänkin kerran viikossa. Aiemmin aina sattumalta tiistaisin, useimmiten nykyään perjantaisin ennen joogaa, mutta tänään tulin tänne vaikka on torstai! Voi että mitä rajojen rikkomista, hah… No joo. Musta on kiva ottaa läppäri mukaan ja istahtaa ruokaillessa kirjoittelemaan. Täällä on ihana, rauhallinen tunnelma ja hyvä musa taustalla! Three little birds sat on my window, and they told me I don’t need to worry…

Tää päivä on ollu hyvä. Nukuin pitkät ja hyvät yöunet. Vaikka näenkin painajaisia. Melkeinpä joka yö. Mutta olen vähän niinkuin tottunutkin jo siihen. Alitajunta tekee työtään. Antaa sen tehdä. Käytiin Karitan kanssa Kuppi & Muffinissa aamukahvilla ja sitten olin mindfulness-ryhmässä. Olen läsnä. Täällä. Fiilis on hyvä. Nää olotilat vaihtelee kuitenkin päivittäin ja yhdenkin päivän aikana voi tulla aika isoakin heittoa voinnissa.

Loppupäivän pläänit on hiukan auki. Paljon ois mielessä mitä mahdollisesti tehdä. Huomenna on töitä ja viikon kohokohta – 1,5h joogatunti.

Eilen illalla kasasin sänkyyni kaikki ”puuhakirjat” mitä omistan. Mulla on mm. päiväkirja, kiitollisuuskirja, kalenteri, tunnekirja jne. Mä täyttelen niitä ja teen erilaisia harjoituksia itseni kanssa. Musta se on kivaa. Ostin viime viikolla tussitkin, että saan käyttää värejä! Kirjoitin myös listan ihmisistä, joista välitän ja jotka on mulle tärkeitä ja nappasin puhelimella kuvan. Voin sitä sitten katsoa, kun tunnen oloni kurjaksi.

Opin eilen itsestäni taas hiukan uutta. Terapiassa kerroin, että olin ennen sairastumista täysin läsnä. Havainnoin ympäristöä, ihmisiä, olin koko ajan valppaana. Huomasin asioita eri tavalla, kuin nyt. Terapeuttini totesi siihen, että sekään ei ole ihan normaalia. Kertoi, että minähän olen selvästi ollut ylikierroksilla ja ylivalpas. Joka johtuu mitä luultavimmin peloista ja traumoista. Koko ajan pitänyt olla päällä sellainen ”pakenetaistele”-moodi. Että ei, se tila ei ole ideaali. Siihen ei ole viisasta edes pyrkiä.

Sen lisäksi ryhmäterapiassa kerroin, miten kuljen ikäänkuin skanneri päällä koko ajan vertaillen nykyistä itseäni siihen entiseen. Ja miten edelleen epämääräisesti uskon, että olin ennen tätä ihan terve ja voin hyvin. Sairaanhoitaja sanoi mulle, että ”niin että ensin olit ihan terve ja yhtäkkiä et enää ollut..?” tajusin itsekin miten tyhmältä se kuulostaa.. Alkoi naurattaa. Eihän se niin mene.. Ei mieli yleensä vaan pragaa ilman mitään. Joo ei, ja hoitaja kirjoitti samaan aikaan taululle PASKAPUHETTA. Eilen siis kahdelta taholta tuli hyvin selkeä viesti, että ennen ei ollut asiat paremmin. Mä myös itse koen niin, että olen sit vissiin kasannut tarpeeksi suuren lastin kaikkea, sitten ruli romahdus ja nyt on käynnissä tilanteen purku. Eihän tässä todellakaan haluta mennä menneeseen. Sitäpaitsi mä elin pelosta käsin. Suoritin arkeni ja pelkäsin jatkuvasti kuolemaa. Mun piti elää täysillä jos vaikka kuolenkin. Nyt mun täytyy löytää itseni. Niinkuin Karitakin tänään sanoi mulle, että minä en ole mun sairaus, minä en ole mun työ, minä en ole mun ihmissuhteet, minä en ole mun ulkonäkö, se mitä minä olen, on jotain mun syvällä sisimmässä. Mä olen ikäänkuin tutkimusmatkalla etsimässä minua, ja se voi viedä aikaa. Mutta se matka on sen kaiken vaivan ja ajan arvoinen.

Kommentit (0)