Väärään suuntaan?

Luulin vielä kaksi vuotta sitten, että en enää koskaan joisi alkoholia, kävisi missään, kykenisi mihinkään juhliin tai festareille. En mihinkään, missä on paljon ihmisiä. Toisin kuitenkin meni. Jaksoin viime viikonloppuna olla ensin perjantain Weekend -festivaaleilla, lauantaina menin töihin, töiden jälkeen lähdettiin Tampereelle Block Festeille ja sunnuntaina takaisin Helsinkiin Weekend -festivaaleille. Ensin ihmettelin, miten mulla onkin niin paljon energiaa, mutta se väsymys on tullut viiveellä. Olen nyt onneksi kesälomalla, joten saan nukuttua univelkoja pois. Muuten en olisi kyllä tuohon rupeamaan kyennyt. Työ on kuitenkin minulle tärkeää ja osa toipumistani, joten oma jaksaminen täytyy aikalailla arvioida mm. siten, että työt hoituu hyvin. Jättää kaikki ylimääräinen pois.

Matkasin eilen Kuopioon, ja nukuin junassa kahdet päikkärit ja vielä perillä kolmannet. Silti tuntui, että en yksinkertaisesti pysy hereillä. Jos kello ei olisi soinut tänään, tuskin olisin noussut niin aikaisin. Luulin eilen illalla olevani kipeä, kun tuntui niin ylitsepääsemättömän vaikealta mun olo – mutta onneksi kuumemittari näytti ihan terveen lukemia. Tai no on mulla taas antibioottikuuri, joten se voi kyllä vaikuttaa olotilaan. Sekä se sairaus, että sitten antibiootit. 

Olen tämän vuoden puolella joutunut syömään useita antibioottikuureja. Mutta näinhän se menee, että niiden kanssa jää vähän sellainen kierre päälle. Mitä milloinkin, korvatulehdusta jne. En syö, jos ei ole pakko, mutta silloin syön, kun vaiva ei lähde ilman ja sen hoitamisen laiminlyönnistä voisi koitua jotain hankalampaa.

Pitänee ehkä pysähtyä hiukan ja miettiä, mistä tää nyt kertoo, että kroppa on taas näin sekaisin? Liian kovasta vauhdista? Ainakaan se maaliskuussa asennettu ehkäisykapseli ei ole helpottanut mitään, päinvastoin. Katselen vielä kuukaudenpäivät ja sen jälkeen mitä luultavimmin käyn otattamassa sen pois. Siitä on ollut aika paljon haittaa.

Sen lisäksi olin tuon hauskan viikonlopun jälkeen kaivamassa itselleni hautaa. Mietin, että miten voikin mieli mennä näin solmuun. Mikään ei tuntunut helpottavan oloani ja kaikki asiat tuntui ankealta ja pahalta. Tämä nyt on tuttu tunne varmasti kaikille jonkun kivan tapahtuman jälkeen, mutta mulla se iskee päin kasvoja tuhatkertaisena. Itkin, pelkäsin ja itseinhokin heräsi jostain kummittelemaan. Ainoa paikka, mikä kutsui, oli sänky ja peitto päälle. Sekään ei tuntunut hyvältä, mutta ainoalta paikalta, missä pystyin olemaan.

Nämä nyt on tällaiset pikaiset kuulumiset, koska haluan kiirehtiä lukemaan. Aloitin eilen jo pitkään projektinani olleen kirjojen lukemisen. Minulla on useita uusia kirjoja ja vanhoja, mutta keskeneräisiä. Olen aloittanut lukemaan vähän jokaista. Eilen kuitenkin otin luettavakseni Jäljet kehossa –kirjan, joka on avannut mulle ihan uudella tavalla silmät tän mun tilanteeni suhteen. Kunhan olen ahminut koko kirjan loppuun, lupaan kyllä kertoa tuosta lisää ja niitä suurimpia oivalluksiani. Tuntuu vaan niin siltä, kuin lukisi omaa tarinaansa. Tulee ymmärretty olo ja sellainen, ettei todellakaan ole yksin näiden asioiden kanssa. MUTTA, mikä parasta; näille on apua, eikä kaiken tarvitse kestää ikuisesti. Ja ehkä tuon luettuani ymmärrän, mihin suuntaan sitä sitten lähtisi. Tuntuu, että olen taas pikkusen hukassa.

Kommentit (0)