Varjoista valoon
Terapeuttini sanoi muutama viikko sitten minulle mieleenpainuvasti, että ilman auringonpaistetta ei myöskään ole varjoja. Meillä kaikilla on oma ”dark side” halusimme tai emme. Jotta meillä on valo, meillä on oltava myös se pimeys. Varjoisa puoli. Minusta ajatus on lohduttava.
Pyrin itse aina näkemään ihmisissä valon. Vaakkumaton hyväuskoisuus kanssaihmisiin saattaa joskus tehdä sen, että se sumentaa liikaa. Ettei näe koko totuutta (tai ei halua nähdä), kun näkee vaan sen hyvän ja kauniin. Tahtoo nojata niihin hyviin asioihin liikaa. Mikä on inhimillistä. Silloin saattaa tuo varjopuoli jäädä kirjaimellisesti, no, pimentoon…
Elämäni aikana tämä on tapahtunut kohdalleni monta kertaa. Tiedän, että olen ihmisenä sellainen, jonka täytyy asiassa kuin asiassa hakata päätä seinään. Enkä tietenkään tahdo katua mitään, koska jokainen kohtaamamme ihminen, jokainen elämämme ihmissuhde ja tapahtuma opettaa ja kasvattaa aina jotain uutta. Jokainen ihminen on opettaja. Niin haluan sen nähdä. Jos joku ei jää pysyvästi kulkemaan rinnallemme, hän kulki tarvittavan matkan, ja näin asioiden tuli ollakin.
Olen aiemminkin kirjoittanut, miten tärkeä rooli intuitiolla on valinnoissamme. Jos se huutaa, usko sitä. Olen hyvä jälkiviisaana sanomaan tämän, mutta se usein on oikeassa. Mitä useammin ja mitä kovemmin se huutaa, sen varmemmin se on oikeassa. Olen kirjoittanut myös siitä, miten toinen ihminen voi ”lyödä jo lyötyä”. Silloin, kun joku tietää sinusta paljon, tietää sinun kipeimmät kohtasi, haavasi, tuskasi, traumasi, ne kaikkein raskaimmat taakkasi, voi hän pahimmillaan käyttää näitä asioita aseina sinua vastaan. Niin ei saisi tehdä, mutta näin kuitenkin voi tapahtua. En ole itse tinkinyt avoimuudestani senkään vuoksi, että voin tulla satutetuksi. Ilman avoimuutta ei ole täyttä rehellisyyttä, eikä voi elää ja hengittää vapaasti. On oltava auki.
Varovainen kuitenkin täytyy olla ja miettiä, kenelle kertoo ja mitä. Valitettavasti siltikään et ikinä voi tuntea toista 100% ja taata sitä, että hän ei koskaan sinua satuta. Usein varsinkin rakkaus-suhteissa tämä onkin se pelottavin asia. Sinun on heittäydyttävä, vaikka tiedät, että voit tulla jollain tapaa loukatuksi. Jos et tarkoituksellisesti, niin tarkoituksetta.
Syytän itseäni siitä, että päästän lähelleni herkästi ihmisiä, jotka haistavat hyväntahtoisuuteni. Ihmisiä, joilla voi olla aivan väärät motiviit kanssani. Joskus lähelleni on päässyt manipulatiivisia ihmisiä, joiden kanssa on vaikea toimia rationaalisesti. Haluat uskoa hyvään, vaikka kaikki äänet sisälläsi käskevät juosta karkuun. Ja kovaa. Vaikka koskaan se, että joku satuttaa, ei ole tietenkään satutettavan syy. Sen ymmärrän.
Olen myös uskonut, että toinen muuttuu kanssani. Tai toinen muuttuu vuokseni. Jos hän sanoo niin. Jos hän tarpeeksi monta kertaa toistaa sitä, että hän ei enää koskaan tee niin tai näin ja ”nyt tästä lähtien lupaan…” Ja vaikka anteeksipyyntökin alkaa olla kulunut ja menettää merkitystään, tahdot, yrität ymmärtää. Uskot, että kaikki kyllä muuttuu.
Jos kuitenkin tulet petetyksi useasti, pitäisi havahtua. Minä en tahdo havahtua, ennen kuin tilanne on mennyt jollain tapaa äärimmilleen.
Aikuisilla ihmisillä pitäisi olla myös tunteidenkäsittelytaitoja sen verran, että pystyy erilaisissa tilanteissa toimimaan niinkuin aikuinen ihminen toimisi. Toki meissä jokaisessa on eri puolia ja kaikissa tilanteissa rationaalinen ajattelu ei kunnolla onnistu / toimi ja tunteet ottavat tilanteesta vallan. Silti mitä tahansa ei tarvitse sietää. Jos aina ajattelisi niin, että joku toimi noin vain siksi kun raivostui, saisi tässä maailmassa tapahtua ihan mitä tahansa. Ihmiset voisivat tehdä toisilleen aivan kauheita asioita. Ja niinhän ne tekevätkin, muttei vajavaiset tunteidenkäsittelytaidot tee siitä silti yhtään sen hyväksyttävämpää. Silloin on mentävä itseensä ja haettava apua. Opeteltava käsittelemään tunteitaan, eikä paeta niitä. On vaikea ryhtyä turvalliseen, tasapainoiseen ja vankkaan, pysyvään parisuhteeseen, jos itsellään on paljon ongelmia.
Henkinen väkivalta on yhtä vakavaa kuin fyysinen väkivalta. Usein ihmissuhteissa väkivalta etenee henkisestä fyysiseen. Näitä molempia on myös samaan aikaan. Mikään yleensä ei ala hetkessä. Ihminen myös tottuu.
Olen kirjoittanut toisen rajojen kunnioittamisesta. Ne eivät tarkoita vain fyysisiä rajoja, vaan myös henkisiä. Toisen toiveita täytyy kunnioittaa. Olipa se mitä tahansa sellaista, mikä on toiselle tärkeää tai suorastaan pakollista. Silloin, jos toinen alkaa rajoittaa nukkumista, syömistä, harrastuksia, ystävien ja perheen tapaamista, mitä tahansa, ollaan vaarallisilla vesillä. Silloin, jos toiselle ei anneta tilaa, vaikka hän sitä toivoisi.
Vihaisena saatetaan sanoa sellaisia asioita, joita et pystykään enää antamaan anteeksi. Tai vaikka antaisitkin, (katkeruuteen ei ole hyvä jäädä) ne sanat jäävät jonnekin takaraivoon kummittelemaan. Ja pahimmillaan (ja ihan loogisesti) toisen kylmyys ja julmuus tappaa lopulta myös lämpimät tunteet.
Terapeuttini mielestä myös sellainen toisen ”palveleminen”, erilaisten asioiden puolesta tekeminen, auttaminen yms. ovat usein keinoja saada haluamansa – manipuloida. Sitten hankalassa tilanteessa lyödään vasten kasvoja kaikki tämä hyvänteko, mitä on toisen eteen joutunut tekemään. Se on myös väärin. Niin kauan, kun toinen haluaa auttaa toista, haluaa tehdä asioita pyyteettömästi, haluaa olla toiselle tuki, mitä ikinä – ILMAN, että siitä jälkikäteen täytyisi maksaa jotain takaisin, on se ok. Mutta siinä vaiheessa, kun toinen on tekemässä toisen puolesta mitä tahansa ja hetkenä minä hyvänsä se kaikki hyvä pyyhitään pois, kun sillä ei saa haluamaansa, ollaan jälleen vaarallisilla vesillä. Silloin sitä hyvää on vaarallista ottaa vastaan, koska hetkenä minä hyvänsä se otetaankin sinulta pois.
Toisen omaisuutta ei saa tuhota. Toisen yksityisyyteen ei saa kajota. Pelottelu, uhkailu, huutaminen on traumatisoituneelle sietämätöntä kuunneltavaa. Vaikka olisi kuinka vihainen, ei saa mennä henkilökohtaisuuksiin ja alkaa haukkumaan / nimittelemään / käyttämään aseina toisen vaikkapa henkistä tilaa. Tätä olen joutunut kokemaan. Joko olen aivan täysi hullu tai sitten käytän sairauttani tekosyynä vaikkapa sille, että tarvitsen välillä aivan äärettömästi lepoa. Saatan kuulla näitä molempia samassa lauseessa, mikä ei käy järkeensä. Olen myös kuullut olevani todella säälittävä. Sen tiedän, etten hitto vie todellakaan ole. Mutta silti, tällainen syövyttävä sanahelvetti on ihan hurjan satuttavaa. Kun toinen tietää kaikki ne keinot, millä viiltää haavat auki.
Minulla on vanhat PTSD -oireet nousseet pintaan jälleen, säikyn koko ajan ja olen peloissani. Kroppa tärisee ja haluaisin vaan lukittautua kotiin. Olen kuitenkin väkisin tehnyt asioita niinkuin ennenkin. En halua antaa pelolle valtaa. En saa antaa sille valtaa. Olen vahvempi kuin pelko, olen vahvempi kuin minua satuttavat ihmiset. Menen eteenpäin tästäkin oppineena ja niinkuin alussa kerroin, halusin nähdä valon ja hyvyyden, se on meissä jokaisessa. Haluan antaa anteeksi minua satuttaneille ihmisille ja toivoa, että he osaavat hakea apua omaan tuskaansa. Joka selvästi näyttäytyy sellaisena, että satutetaan muita. Oman pahan olon purkamiseen ei ehkä ole muita kanavia. Näin itse kokisin.
Juuri tässä hetkessä en voi antaa anteeksi, mutta haluan ajan kanssa pystyä siihen. Itseni takia.
Vai pystyisikö teistä siihen kukaan, jos joku teille tärkeä ihminen olisi loukannut fyysistä koskemattomuuttanne, satuttanut, ja satuttanut samaan hengenvetoon niillä loukkaavimmilla / pahimmilla sanoilla, mitä naiselle voi sanoa? Silloin, kun itse istut kyykyssä jähmettyneenä, itket, etkä pysty edes millään tavoin itseäsi puolustamaan?
…Tiedän. Tuollaista ei pidäkään kestää.
Ne jäi viimeisiksi sanoiksi. Mutta minä selviän. Tästäkin.