Verhot kiinni

Kylmenevät päivät ja pimenevät illat havahduttaa minut pohtimaan jälleen ajankulua. Kevättalvesta on kohta ikuisuus. Olen sairastanut virallisesti jostain helmikuusta saakka. 8 kk. Minulle pitkä aika, mutta näissä asioissa kai aika lyhyt aika…

Tiukasti muistissa on vieläkin ne päivät, kun istun vuodeosaston ruokalassa, pyöritän lusikkaa lautasella, en edes tiedä mitä yritän syödä, kun en jaksa keskittyä sen vertaa, tuijotan seinää, en pysty sanomaan sanaakaan, en ole kyennyt suihkuun moneen päivään, jalat ei meinaa kantaa unettomuuden vuoksi ja lautanen hajoaa lattiaan. En kiitä ruoasta, kun en jaksa. Menen omaan huoneeseen sänkyyn makaamaan, tuijottamaan kattoa, eikä uni tule. Se ei ole tullut pitkään aikaan, olen seota.

Forward…

Nyt ollaan tässä. Käyn päivittäin suihkussa, pukeudun, meikkaan, syön, keskitynkin mitä syön, kiitän ruoasta ja puhun. Puhua pulpatan niinkuin… joskus ennen. Tilanne ei ole noin karmiva enää, mutta keskeneräisenä taivalletaan ja kevään tilanne on muistissa joka päivä. Olisihan se outoa, jos ei olisi. Kokemukset ovat olleet minulle melko traumaattisia. Kaikki romahti niin hetkessä. Olen jossain sumuverhon toisella puolella ja uuvuksissa. Aivot nukkuu.

Olen kuitenkin jollain tasolla hyväksynyt tämän. Enää en hypi seinille ja taistele tätä vastaan. Olen toiveikas, utelias ja opettelen olemaan kärsivällinen ja armollinen.

Mikä kiire minulla on? Kuka muu minulle asettaa rajan paranemiselle, kuin minä itse?

Sumu häviää ja verhot avautuu, kun on sen aika.

Kommentit (0)