Wait till you see my smile

Ei sitä voi edes sanoin kuvailla, kuinka siistiltä tuntuu, kun on nukkunut yönsä hyvin ja herää uuteen päivään hyvillä mielin. Ilman syvää epätodellista, sumuista, kuplamaista, irrallista oloa. Ilman tyhjyyden tunnetta. Ilman ajatusta siitä, että tahtoo kuolla pois. Ilman pelkoa siitä, että tämä ei lopu koskaan.

Elämä voi oikeasti mennä ennalleen, mennä kohti parempaa, vaikka kävisi missä mustimmissa ja syvimmissä pohjamudissa ja olisi menettänyt elämään ja itseensä ihan kaiken uskon ja toivon. Se vaatii helvetinmoista sitkeyttä ja taistelunhalua. Olen mennyt läpi pahimman painajaisunen! Tässä mä vaan olen!

Alan näyttää vähitellen taas itseltäni ja tuntea oloni pikkuhiljaa enemmän hyväksi, kuin huonoksi. Vointi heittelehtii, vene keikkuu, myrskyistä kuitenkin selvitään ja soudetaan eteenpäin. Vielä en uskalla hurrata, tai sanoa, että tämä olisi ohi. Ei. Mutta alan hyväksyä sen. Olen armollisempi itselleni. Yritän ainakin olla. Matka ja työ oman mielen kanssa jatkuu, mutta nyt alkaa elämässä näkyä myös valonpilkahduksia. Niistä olen erittäin kiitollinen. Tämä päivä on ollut hyvä ja rinnassa läikehtii onni. Koetan pitää tästä hyvästä olotilasta kaksin käsin kiinni ja ainakin muistaa taas tämän olevan mahdollista, kun toisessa hetkessä ei tunnukaan näin hyvältä.

Pointtina tekstissäni on myös tuoda uskoa ja toivoa niille, jotka kamppailee masennuksensa kanssa. Siitä todellakin on ulospääsy. Se voi tapahtua koska tahansa. Ja sen kun oivaltaa, jaksaa taistella aina yhden päivän kerrallaan. Yhtenä kauniina päivänä asiat alkaa taas maistua paremmalta.

 

Lainaan loppuun jälleen Elina Salmista, (hänen runonsa sattumoisin puhuttelevat mua todella paljon) ;

 

”Ääriä täynnä
Minun ennen niin 
tasainen elämäni
on enää ääriä täynnä

se on pelkkää laaksoa 
tai jyrkintä huippua
häikäisevää loistetta 
tai mylvivää merta
räikeitä värejä 
tai aivan pikimustaa

se on juuri sitä 
mitä olen aikoinani tilannut
mitä olen oikein 
pyytämällä pyytänyt
että nyt muutos tähän!

ja niin en lakkaa
kivuilleni hymyilemästä
en sille että poskeni jo sattuvat
rypistyessään vuoroin naurusta
vuoroin itkusta

sillä harmaus ei totta vie
ole enää täällä!”