Wake me up when it’s all over

Kirjoitan tätäkin tekstiä kädet vapisten. On niin huono olla.

Sen vuoksi tuo otsikko, ja tietenkin Aviciin muistolle. Surullinen juttu…

Olen loputtomiin saakka uuvuksissa, voisin nukkua koko ajan. Olen kuitenkin joka päivä pyrkinyt tekemään edes yhden asian, enkä vaan olemaan kotona / Jimmyn kotona / sisällä, vaan tsemppaamaan. Väsyn kyllä lähes tyhjästä. Sitten kaduttaa, että tein mitään. Mutta ratkaisu jää päiväksi sänkyyn makaamaan ei myöskään kanna kovin pitkälle. Siksi on pyrittävä jonkinlaiseen toimintaan ja järkevään, säännölliseen unirytmiin. Päiväunia olen kyllä itselleni sallinut ja ilman niitä en yksinkertaisesti selviäisi. Edes elossa olemisesta.

On ahdistanut niin paljon, että se on melkein muuttunut paniikkikohtaukseksi. Ahdistuskin vie hirveästi voimavaroja. Tunnen oloni yksinäiseksi vaikken ole yksin. Päässä pyörii kauheita huolikehiä ja ajatusmylläkkää, enkä saa oikein otetta yhdestäkään jutusta, mitä siellä tarkalleen liikkuu. Jos saan itkun tulemaan ulos, on se ihan hysteerisen lohdutonta ja siinä hetkessä tuntuu, ettei se lopu mitenkään. Mutta itku helpottaa ahdistusta. Olen vaan niin kauhean kärsimätön tän oloni kanssa ja tosiaan viime päivät ihan pelännyt, että mitä minulle tapahtuu.

Tietenkin, luonnollisesti pelkään, että joudun takaisin lähtöruutuun. Siitähän tuo viimeisin postauksenikin kertoi. Tiedän sen kuitenkin olevan mahdotonta. Olen oppinut niin paljon ja edennytkin. Eikä matka ole, eikä ole ole ollut nousujohdanteinen. Eihän se menekään siis niin. Siinä tulee kuoppia ja ne kuuluu kuvioon. Voinnin romahdukset on vaan todella vaikeaa niellä. Tietenkinhän sitä toivoisi, että tie olisi jo tasaisempi, päivät valoisampia ja kirkkaampia. Nyt on vaan hyväksyttävä tämä ja muistaa, että pian toivottavasti helpottaa taas.

Tämä sanonta kuvaa mielestäni olotilaani ja mielenmaisemaani tällä hetkellä lyhykäisyydessään, sen kummempia selittelemättä – parhaiten:

“Having anxiety and depression is like being scared and tired at the same time. It’s the fear of failure, but no urge to be productive. It’s wanting friends, but hate socializing. It’s wanting to be alone, but not wanting to be lonely. It’s feeling everything at once then feeling paralyzingly numb.”