Heti alkuun tunnustan, että tämä postauksen eka kuva ei ole sunnuntailta. Se on otettu jo hetki sitten. Postauksen kuvituksena on randomeita räpsäisyjä sunnuntailta, mutta en vain voinut laittaa postauksen ekaksi kuvaksi kuvaa ruostuneesta pyörästä. Arkea ja my day-postauksia toivotaan tasaiseen tahtiin, joten tässäpä tulee täysin suunnittelematon my day-postaus viime sunnuntailta. Se oli loppujen lopuksi ihan  hyvä sunnuntai.

Heräsin seikalta siihen, kun poika hihkui olohuoneessa. Mieheni on siitä ihana, että hän herää mukisematta joka viikonloppu samaan aikaan lapsen kanssa, heräsi tämä miten aikaisin tahansa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että saisin nukkua ”niin pitkään kuin haluaisin”. Todellisuudessa kuitenkin nousen yleensä 10 tai 20 minuuttia poikien heräämisen jälkeen, sillä he eivät ole mitään hiljaisia kavereita. Ja meidän asunto on sen verran pieni, että äänet kyllä kuuluvat. Tuntuu silti luksukselta, että saisin nukkua, jos vain voisin.

Aamu alkoi siis hyvissä tunnelmissa. Olin erityisen hyvällä tuulella, koska olin edellisenä päivänä vihjaillut ja junaillut päivän agendan niin, että pojat lähtisivät metsäretkelle, ja saisin ladata akkuja yksin kotona monta tuntia. Ah, nerokas suunnitelmani toimi, sillä molemmat kanssa-asujani innostuivat ideasta. Suuntasimme siis heti aamusta ruokakauppaan tekemään viikon ruokaostokset sekä ostamaan retkeilijöille eväät. Tykkäämme käydä tekemässä isot ruokaostokset sunnuntaina aikaisin aamusta, jolloin kaupassa on ihanan hiljaista.

Kaunis aurinkoinen sunnuntai nosti kaikkien mielialaa. Kotiin päästyämme purin ostokset ja hyysäsin poikia lähtemään matkaan. Olin ostanut kaupasta itselleni herkkuja, ja käteni syyhysivät jo raottamaan läppärin kantta. Tarkoitukseni oli nopeasti viimeistellä postaus geelikynsitarroista, ja sitten virittäytyä sohvalle herkkujeni kanssa. Koska asiat eivät ikinä mene niin kuin suunnittelee, eivät ne menneet nytkään. Puhelimeni piippasi, ja sisällöntuotannon työt asiakkaalle kutsuivat. Ensin hieman kuikutti. Elehdin mielessäni suurieleisesti ”enkö koskaan saa olla vain rauhassa”-mantraani.

Siirsin herkut kaappiin, ja naputtelin nopeasti oman postaukseni valmiiksi ja julkaisin sen. Siirryin työmoodin. Noin kolme tuntia poikien lähdön jälkeen postaus ja työt olivat purkissa, ja nälkä kurni vatsassa. Olen vähän sellainen tyyppi, että kun flow on päällä, niin en muista syödä. Onneksi olin ostanut kaupasta bageleita, valmiita kanasiivuja ja tuorejuustoa. Vitsi, miten mainioita bageleita sainkaan aikaiseksi. Pitää ehkä laittaa joskus blogiin niiden ohje. Menevät kategoriaan ”helppoa ja nopeaa”.

Kun olin saanut syötyä, hykertelin mielessäni samalla kun virittelin Selviytyjät Suomi kisakatsomoni sohvalle. Minulla on jäänyt useampi jakso välistä, ja nyt ajattelin ottaa Selviytyjät maratonin, ja katsoa putkella kaikki jo julkaistut jaksot. Rakastan formaattia ja sitä jännitystä ja juonittelua, mitä kotimainenkin versio jenkkisarjasta tarjoaa.

Reilu kymmenen minuuttia elämäni oli täydellistä. Oli hiljaista, olin mukavasti puoliksi makaavassa asennossa sohvalla, käsillä oli kova vääntö selviytyjien palkintokisassa ja kainalossa oli karkkipussi. Sitten soi ovikello. Siellä poikani iloisesti pimpotteli malttamattomana ovielloa. Savuntuoksuinen kaksikko pelmahti sisälle niin nopeasti, etten ehtinyt edes karkkipussiani piilottaa. Retkeilijöillä oli ollut mainio makkaran ja pokemon gon täyteinen retki, ja nyt he olivat palanneet.

Ei siinä sitten muu auttanut, kun tunkea karkkipussi kaapiin, ja näpsäyttää kone kiinni. Lapsi selitti jotain jostain uudesta pokemonista, jonka olivat reissulla napanneet, ja mies päivitteli, miten täyttä metsässä oli ollut. Minä nieleskelin pettymystäni. Onneksi kuitenkin sain työt tehtyä ihanassa rauhassa ja hiljaisuudessa. Ei muuta kuin nokka kohti uusia askareita.

Olen jo monen monta vuotta tehnyt niin, että kun pyörä on osoittanut yhteistyön loppumisen merkkejä, niin olen siirtänyt sen varastoon, ja ostanut uuden. Viime vuonna ostin kolmannen pyöräni, ja mies muistutteli, että niille kahdelle varastossa majailevalle yksilölle pitäisi tehdä jotain. Nyt oli aika ottaa pyörää sarvista, ja raahata menopelit päivänvaloon. Paikallinen Pyörätori ostaa käytettyjä pyöriä, joten ajattelin napata pyöristäni kuvat, ja lähettää ne heille arvioitavaksi. Pienellä, tai vähän isommalla fiksauksella niistä saattaisi vielä saada käyttökelpoisia.

Poika innostui pyöräprojektista niin paljon, että halusi päästä pyöräajelulle. Kuvailujen jälkeen kävimme pienen pyörälenkin ja tunsimme tuulen hiuksissamme. Miten ihanalta tuntuukaan, kun pääsee taas viilettämään pyörällä hitaan kävelyn sijasta! Pyörälenkin jälkeen olikin aika tehdä illallista. Ilta meni kaikenlaisessa sähläyksessä. Viestittelin siskon kanssa yhteisistä bisneksistä ja pelasin lapsen kanssa monta kierrosta Unoa. Kun poika saatiin puoli ysin aikaan nukkumaan, päätin aikani viimein koittaneen.

En kirjoitellut maanantaiksi suunnittelemaani postausta blogiin, vaan kaivoin karkkipussin kaapista. Kone auki, ja viimein pääsin jännittämään Selviytyjien mittelöitä. Minulla on jossain pääni sopukoissa sellainen ajatus, että postauksia pitäisi tulla ulos aina maanantaisin, keskiviikkoisin, perjantaisin ja sunnuntaisin. Kuten ehkä olette huomanneet, tämä ei nykyään enää toteudu. Silti postaamatta jättäminen tuntuu ikävältä. Jonkinlaiselta pieneltä epäonnistumiselta. Sunnuntai-ilta oli kuitenkin pyhitetty Selviytyjille ja sohvalla köllöttelylle.

Kaikenlaisesta hässäkästä huolimatta sunnuntai osoittautui varsin mainioksi päiväksi. Ja vaikka akut eivät olleet ehtineet latautua kunnolla, niin uusi alkava viikko tuntui ihan kivalta.

Miten sun viikonloppu meni?

Lue myös: My Day 29/11/19