Antaisiko periksi entiselle?

Mille sitten meinaan antaa periksi? Ihan ensimmäiseksi entisessä toiminnassa houkuttaa tehdä enemmän ja paremmin. Kehossa aktivoituvat entiset toimintamallit ajatusten sekä mielen yhtyessä haitalliseen virtaan. Työ meinaa viedä mennessään. Olen tilanteessa, jossa minulla ei ole täyttä hallinnan tunnetta, ja kehoni aktivoi stressiä pyrkien käynnistämään kriisitilanteiden vaatimaa toimintaa. Siksipä reagoin toiminnalla, nopeasti ja sykin joka suuntaan. Sydän pumppaa tutusti kiihtyvällä tahdilla ja stressihormonit kiiruhtavat joka soluun. Vanhat hokemat meinaavat nostaa ääntään. – Tee enemmän! -Miksi et hoida hommaa nopeammin? – Oletko laiska? -Olet yksin vastuussa! – Älä piipitä, toimi! -Arvasin, että olet surkea ja nyt kaikki näkevät sen! – Älä pyydä apua, vaan ratkaise itse!

Ei tunnu miellyttävältä. Ajattelu vaikuttaa uneen ja sen laatuun. Aivot käyvät ylikierroksilla ja ymmärrettävästi tulee hallitsemattomuuden tunne, ja riskinä on taantua lapsen ja nuoren aikuisen tasolle, jolloin tuon kaltainen ajattelu oli ainoa totuus. Entisen sisäisen puheen lisäksi oli ulkoista toisen tuottamaa puhetta, joka vahvisti tunnetta omasta riittämättömyydestä. On siis erotettava entinen puhe ja toiminta nykyisyydestä. On kuunneltava kuka minulle puhuu ja miksi. Istun siis alas ja analysoin mikä on todellisuutta ja mikä oman ajatteluni tuottamaa toimintamallia. Huomaan, että olen kuin huomaamatta luisumassa entiseen. On aika pysähtyä.

Huomaan jännitystä istuessani tietokoneen äärellä kirjoittamaan sähköpostia, jossa ilmaisen avuntarpeeni. Mietin ennen puhelua, että miten asetan sanani, etten vain vaikuttaisi avuttomalta ja pystymättömältä. Hengitän syvempään ja luulen, että rauhoitun ja saisin sitä kautta vakuuttavuutta, että tilanne on hallinnassa. Hymyilen ja vitsailen, koska näin olen ennenkin peittänyt epävarmuuteni, jaksamattomuuteni sekä väsymykseni. Kotona istun sohvalle avaten television miettien samalla kenelle soittaisin, jotta voisin olla enemmän avuksi. Ollessani tiukan paikan edessä ryhdyn tekemään enemmän. Kaikki vanhat traumatoiminnot hiipivät ovesta sisään käyttäen vanhoja avaimia, jotka olisi pitänyt jo ottaa pois.

Sitten tapahtuu jotakin.

Minä kirjoitan sähköpostin, useammankin. Kirjoitan niihin ajatukseni kertoen etten pysty hoitamaan tätä yksin. Ilmaisen ajatukseni esihenkilölle sekä työkavereille.

Soitan myös puheluita.

Ilmaisen rehellisesti epävarmuuteni ja epäkohdat.

Pyydän apua työkavereilta.

Sanallistan tilannetta avoimesti.

Kuuntelen iltaisin nukkumaan mennessä itsemyötätuntoharjoitusta tai rentoutumistallennetta.

Hengitän ja joogaan.

Puhun läheisilleni, että olen väsynyt ja kuormittunut.

Muuttuuko mikään?

Kyllä ja ei. Työtilanne on mikä on ja sitä ratkotaan asia kerrallaan. En ole yksin enkä ole yksin vastuussa. Kukaan ei pystyisi tässä tilanteessa asiaa yksin hoitamaan, en edes minä. Saan tukea ja vastuun jakamista. Ja jos joku meneekin penkin alle, niin sitten menee. Kun tekee parhaansa, niin se riittää. Paino siis putoaa harteilta ja en ole kaiken aikaa valmiustilassa reagoimaan.

On ihanaa puhua tärkeille ihmisille väsymyksestä ja turhautumisesta. Saan myötätuntoa ja ymmärrystä osakseni. Minulta kysytään useammin, kuinka voin ja miten päivä meni. Minun ei tarvitse olla reipas ja pystyvä. Olen ihmisen kokoinen ja saan olla myös heikko.

Moni asia on siis toisin kuin aiemmassa elämässä. Ilman itsetuntemusta, itsemyötätuntoa, psykoterapiaa ja omien tunteiden tunnistamista en ehkä edes huomaisi olevani vanhojen toimintojen äärellä. Olen siis väsymyksen ja turhautumisen keskellä helpottunut ja tyytyväinen itsestäni. Huomaan hengittäväni helpommin. Tunnistan tunteet ja tiedän niiden olevan ohimeneviä. Mikään tunnetila ei ole pysyvää eikä kestä loputtomiin. Haasteellisempi työtilannekaan ei kestä loputtomiin. En ole yksin eikä kukaan oletakaan minun yksin pärjääväni.

Koen suurta kiitollisuutta ihmisiä kohtaan, jotka ottavat minut vastaan sallien ja myötätuntoa antaen. Olen usein ollut itse niiden esteenä, sillä olen peittänyt ne puolet itsestäni katseilta suojaan. On tyydyttävää ratkoa haastetta muiden ihmisten kanssa eikä kukaan oikeasti odotakaan, että minulla olisi vastaukset kaikkeen. Yhdessä etsitään, erehdytään ja onnistutaan. En ole erehtymätön ja kaikkivoipa vaan olen yksi ratas hienossa koneistossa.

Olen valtavan onnellinen, että minulla on eväitä muuttaa suuntaa aiemmasta toiminnasta. Olen oppinut paljon osaten hyödyntää oppimaani ihan itseäni varten. Siis vain minua ja olen mielestäni sen arvoinen.

Minulla on ihmisiä, jotka hoivaavat ja tahtovat olla näyttämässä hyvää ja kaunista etten katoaisi arkeen ja kriisitoimintaan.

Olen riittävä ja minua rakastetaan, vaikka en kykenekään ratkomaan ihan kaikkea yksin.

Antaisinko siis periksi entiselle?

Ei kiitos.