Ajomatka, pidempi kuin yleensä, kirvoittaa alitajunnan puskemaan esiin. Vieressä siskoni ja määränpäässä toinen. Ajamme vasten aurinkoa ja puhumme. Aurinkolasit suojaavat silmiä, ilmastointi kehon ylikuumenemista, mutta ajatusten ylituotantoa ja kuumenemista ei suojata auton suomin keinoin. Kipuilen, vaikka en tahtoisi myöntää, nuoremman lapseni etäisyyttä ja tahtoa olla lähentymättä, selvitämättä ja näkemättä elettyä elämää minun kannaltani. Koska olen äiti, niin ymmärrän lastani ja puolustelen hänen oikeuttaan kokea sen, minkä hän näkee todeksi. Tätä äitiyden näkökulmaa sävyttää syyllisyys ja suru. Toinen äidillinen ajatus on kasvatuksellinen. Tahtoisin saada lapseni näkemään uuden näkökannan, tajuamaan tosiasioita, aiemman elämäni sen hetkisiä olosuhteita ja tuntemaan myötätuntoa minua kohtaan. Koska olen äiti, niin olen neuvoton, surullinen ja osin vihainen. Auto hyrrää luotettavasti eteenpäin ja koska emme voi muuta kuin kulkea liikenteen virran mukana. niin päästän nämä ajatukset siskoni kuuluville. Lempeä moite hiljaisuudestani ja siitä, että pidän asioita liiaksi itselläni. Liian reipas, liian kohtelias vaivaamaan muita omilla asioillaan ja liian äiti. Siskoni avaa mielenkiintoisen näkökulman, niin mielenkiintoisen, että olen sitä useamman päivän miettinyt, enkä saa irtauduttua siitä. Entä, jos elämästäni tehtäisiin elokuva?

Kuinka usein olet liikuttunut katsoessasi elokuvaa? Oletko kenties kokenut moninaisia tunteita kiusaantumisesta, myötätunnosta, ihastuksen kautta vihastukseen? Kenties olet ihaillut käsikirjoittajan nerokkuutta, ohjaajan luomaa tunnelmaa ja pääosan esittäjän antautumista ja sisäistymistä rooliinsa. Kuvauspaikkojen valinnalla on merkitystä ja aina ei tule ajatelleeksi lavastajan, puvustajan ja maskeeraajan osuutta. Väistämättä tulee miettineeksi käsikirjoituksen ihmeellisyyttä ja osin kadehtii mielikuvitusta ja tarinan kerronnan taitoa, joka jollekin on suotu. Kokonaisuudessaan hyvä elokuvaa saa katsojan kokemaan tunteita, joita meissä kaikissa on ja joiden olemassa oloa emme välttämättä tunnista tai emme tahdo myöntää. Kykenemme tuntemaan myötätuntoa jopa roistoa kohtaan ja salaa toivomme hänen onnistuvan, pakenevan ja pääsevän pälkähästä. Mitä vaikeampi ihminen, sitä suuremmat tunteet ja voi sitä tunnetta, kun elokuvan loppupuolella löydät inhmillisyyttä hahmosta, joka melkein sai sinut raivon partaalle. Elokuva vie maailmaan, joka on meidän välillisesti, mutta sen voi jättää teatteriin samoin kuin valkokankaalla liukuvat lopputekstit, joita kukaan ei jää lukemaan. Entä, jos elokuva onkin tosielämästä? Entä, kun pääset tirkistelemään oikean ihmisen kompurointia, ehkä onnistumista tai jopa kuolemaa? Niin paitsi, hyvissä elokuvissa sankari ei koskaan kuole ja inhmillisistä puutteista huolimatta, hän onnistuu vakuuttamaan katsojan puolelleen, onhan hän kuitenkin vain ihminen. 

Jos löytyisi käsikirjoittaja, joka sanoittaisi elämäni paperille. Irrottaisi riittävästi faktaa ja sotkien siihen sopivasti fiktiota. Hän tekisi sen niin taitavasti, että kukaan ei tunnistaisi tarinaa minun tarinaksi. Lapseni, elämäni ihmiset ja muutama tuntematon katsoisivat elokuvan. He uppoutuisivat elämäni syövereihin. Luulen, että tuloksena olisi liikutusta, myötähäpeää, naurua sekä ihmetystä tekemistäni valinnoista. Mitä muuta luulen, niin saata asetaa sanoiksi. Pohdinpa kuitenkin, mitä sanoisi lapseni, joka on osoittanut suurta myötäntuntoa. arvokasta arvo- ja ajatusmaailmaa, jossa puolustetaan heikolla olevia, autetaan avutonta ja ymmärretään ihmisen tekemiä virheitä. Kokisiko hän elokuvan naisen elämän puolustettavaksi, ajattelisiko hän nähneensä perin surullisen, lopulta kuitenkin taistelevan ja elämässä selvinneen naisen tarinan? Mitä hän mahdollisesti ajattelisi sen jälkeen, kun hänelle paljastettaisiin hänen katsoneensa äitinsä tarinan? Tuntisiko hän enää samoin, vai muuttaisiko ajatustaan elokuvasta ja kyseenalaistaisi tarinan oikeellisuuden, koska hän itse on kokenut asiat toisin ja ne ovat hänen ainoa totuutensa?

Entä minä itse? Jäätyäni tämän ajatuksen vangiksi, olen joutunut kohtaamaan omia ahdasmielisiä tuumauksia elämäni varrella tapaamini ihmisiin. Kuinka helposti olen arvioinut ja jopa tuominnut ihmisen hänen sen hetkisen olemuksen myötä. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, millainen on ihmisen elokuvan käsikirjoitus ollut hänen elämänsä alkumetreillä. Kaikki ne läheiset, jotka ovat avanneet enemmän, kuin vain pinnan ja pudottaneet kulissinsa alas, ovat ajatusmaailmassani Oscarin arvoisia. Oscaria he eivät ole ansainneet näyttelystään, vaan oman elämän oikeasta elämisestä. Vaivaan mieltäni ja tunnen hienoista huonoa omaatuntoa, koska en ole itsekään osannut asettua toisen asemaan ja en aina ole yrittänyt nähdä, miksi hän on se mikä hän nyt on. 

Mietinpä siis, että jos meidän jokaisen taipaleesta kirjattaisiin käsikirjoitus, valittaisiin sitä varten kaikki tarvittavat tekijät, niin kuinka monta elämää ihmeellisempää elokuvaa me näkisimmekään? Kuinka monesta ihmisestä muuttaisimmekaan käsityksemme?

Tätä minä mietin, istun alas ja olen kiitollinen siskoni antamasta ajatuksesta, Jostain syystä ajatus elämästäni elokuvana, lohduttaa minua. Tiedän, että jos lapseni sen näkisi, hän sen myötä näkisi myös minut toisin. Muuttaisiko se meidän tilannetta? Ei välttämättä, mutta silti ajatus lohduttaa minua. En tohdi liialti ajatella, että millainen olisi elokuva lapseni silmin. Kestäisinkö sen?