Tullessaan ilmoille, sanoja ei saa enää takaisin. Tehtyjä tekoja ei saa peruttua. Kirjoitettu sana jää luettavaksi sinun kuolemasi jälkeen.

Tänään saa hiljaiseksi Brysselissä tapahtunut. Sanat meinaavat jäädä tulematta, sillä ajatukset ovat hämmennyksissä. Pitääkö surra vai pitääkö suuttua? Kuolleita, haavoittuneita ja pelon keskellä olevia ihmisä. Luulisi, että aiheuttaisi muitakin tunteita kuin toivomusta, että jos Suomessa tapahtuisi vastaava, niin paikalla tulisi olla kaikki suvakkihuorat. Näin tuumasi James Hirvisaari. 

Felixin mainoksessa oleva tummaihoinen suomalainen tyttö saa osan kansasta raivoihinsa ja pohtimaan tuotemerkin boikotointia. Eläköön Felix!

11- vuotias tummaihoinen poika jää seisomaan yksin bussipysäkille, kun kuski päättää jostain syystä ohittaa hänet muka näkemättä. 

Kuinka kummassa on mahdollista, että toisen hätä, saa toisen toivomaan väkivaltaa ja kuolemaa jollekin toiselle?

Minua pelottaa. Pelkään, että lapseni jäävät jälkeeni elämään maailmassa, jossa ei ole sijaa vapaudelle.

Pelkään, että en uskalla kulkea pää pystyssä tulevaan katsoen, koska en tiedä kumpaa pelkäisin enemmän terroristia, vai oman maan kansalaista, joka tahtoo minulle pahaa. 

Pelkään, että itsehillintäni pettää ja sanat jotka tulevat ulos, vaikuttavat liialti omaan olemiseeni.

Tekojani en pelkää, sillä niillä on hyvät tarkoitukset. 

Murehdin sitä, kuinka luoda tulevaisuuden uskoa lapsiin, sillä omani on aika ajoin tiukassa. 

Mietin ankarasti, ollessani töissä, sanojani lapsen kysyessä – Mitä on rasismi? Voinko kertoa paatoksella oman ajatukseni ja samalla mahdollisesti tuomita hänen vanhempansa kyseisen ajatusmaailman kannattajaksi. Samalla kun kertoisin rasismista ja tuomitsisin sen, niin tuomitsenko samalla lapselle tärkeän ihmisen? Suu siis soukalle ja sanat saavat hidastaa tahtiaan ennen ulos tuloa. Objektiivinen kanta on säilytettävä, sillä sanoilla on suuri valta. En saa niitä takaisin. En pysty enää muuttamaan lapsen mielikuvaa. Toisaalta en voi olla kertomatta mitä tuo sana tarkoittaa. Valehtelisin.

Ja silti. Aamuisin me juomme kahvimme. Menemme töihin, jos meillä on sellainen. Rakastamme läheisiämme ja tahdomme heille hyvää. Oli ajatusmaailma mikä tahansa, niin jokainen tahtoisi elää rauhassa. 

On vaikea pidätellä itkua. Tuntuu siltä, että sanoipa mitä hyvänsä, niin vastaan saa kanssaihmisen, jonka vieressä ennen oli hyvä kulkea. Oliko ennen kaikki paremmin? Ehkä oli ehkä ei, mutta emme elä menneessä. Elämme tässä päivässä. Ja vaikka kuinka huutaisimme ja tahtoisimme, niin asiat eivät siitä miksikään muutu. 

Loppujen lopuksi tämä pallo, jonka pintaa asutamme. ei ole meidän. Olemme vain pieniä hippusia äärettömässä avaruudessa. Ihan mitättömiä. Ja me mitättömyydet luulemme olevamme jotain ja vimmalla sitä toisillemme todistamme. Kuka sanoin, kuka asein ja kuka asian vain ohittamalla. Yhtä kaikki samassa veneessä ollaan, tahdoimme tai emme. 

Siispä jatkan omaa ajatusmaailmaani noudattaen. Sinä ehkä pidät siitä tai sitten et. Sinä teet mitä tahdot ja minä en ehkä jaa sitä kanssasi. Työssäni kuljen nuoralla ja etsin kultaista keskitietä, muistaen objektiivisuuden, vaikka sisin huutaisi jotain muuta. 

Ja tiedätkö. Kaikki tämä saattaa tuntua ihan turhalta sinä päivänä kun makaat hiljaa ja tiedät kohta kuolevasi.

Siinä vaiheessa me kaikki olemme samalla viivalla.