En aina tahdo kertoa, että lapseni on kuollut. En tahdo, että kuulijan käsitys minusta muuttuu ja vaihdun hänen silmissään kuolleen lapsen äidiksi, olematta enää se, kehen hän oli tutustumassa. Nykyään se on jo helpompaa ja varaudun lohduttamaan tiedon vastaanottajaa. Osoitan olemuksellani, että en ole romahtamassa, en kaatumassa ja olen valmis kohtaamaan kuulijan pelot ja tunteet. Olen valmis vastaamaan kysymyksiin ja osin vastaankin mielelläni silloin, kun kysymykset on esitetty vilpittömyydellä eikä uteliaisuuden sävyttäminä. Lapsen kuoleman kokenut vanhempi oppii taitavaksi tunteiden tulkiksi ja lohduttajaksi. Hän kykenee siirtämään sivuun ajatuksen, että hänen itsensä tulisi olla lohdutettavana ja hän antaa järkyttyneelle kuulijalle tilaa ja lempeyttä. 

En pidä siitä, että kuulija on kauhuissaan ja kertoo ettei taatusti itse selviäisi. Vastaan, että kyllä selviäisit. Muutoin olisi maailam vähemmän kansoitettu ja surupukuisia kulkjoita jokiasessa kadunkulmassa. Jos jokainen menetetty lapsi saisi aikaan luovutuksen elämästä, olisi heidän hetkellinen läsnäolonsa ollut turha ja ihmiskunta lienee kuollut sukupuuttoon. Jokainen sodan keskellä lapsensa haudannut vanhempi kulkee eteenpäin, pitäen huolta jäljelle jääneistä ja myös itsestään. Elämän rattaat eivät voi pysähtyä,  ne saavat hetkeksi hidastua, mutta kulkevat kuitenkin hiljalleen eteenpäin. Kyllä sinä selviäisit, mutta et entisenlaisena. 

Totta on, että on olemassa kahta erilaista ajanlaskua. Ennen kuolemaa ja kuoleman jälkeen. On totta, että luulet kuolevasi itsekin ja osin sitä mahdollisesti toivotkin, odotat ja tahdot. Ennen kuolemaa olit huoleton ja ehkä pelkäsit jotain pahaa tapahtuvan, mutta mikään kuvitelma ei vastaa todellisuutta. Mikään katsomasi elokuva tai lukemasi kohtalo eivät valmista kuoleman aiheuttamiin tunteisiin. Kuoleman jälkeen maailma näyttää erilaiselta. Se saa sävyjä, joita et ole ennen nähnyt ja se täyttyy äänistä, joita et ennen kuullut. Äänet kuiskaavat nimeäsi ja houkuttavat varjoihin ja lupaavat unohdusta ja rauhaa, mutta ne ovat pettäviä. Kuoleman jälkeen jatkuu elämä ja niin sen on oltava. Älä siis pelkää näyttää elämää, älä pelkää näyttää onneasi äläkä pelkää kertoa kepeitä tarinoita päivästäsi, sillä se saattaa olla ainut pilkahdus normaalista. Pilkahdukset elämästä tuovat toivoa menettäneelle. On helpompi roikkua syrjässä kiinni, kun joku näyttää valoa, joka on surun helpotettua mahdollista tavoittaa. 

Jokainen kyynel jonka valutan ei johdu lapseni kuolemasta. Itken myös ilosta ja tunnen onnea, suurtakin, jopa sellaista pakahduttavaa. Kaikki kuvat ja puheet kuolemasta eivät saa minua enää ajattelemaan omaa menetystäni. Toki oli aikoinaan sekin aika, mutta ei enää. Älä siis pelkää puhua elämään liittyvistä asiosta. Saat olla kiukkuinen ja turhautunut lapsestasi ja häneen täysin kyllästynyt. Kyllä minä sen ymmärrän. Olen itsekin ollut kyllästynyt äiti jäljelle jääneille lapsilleni. En myöskään aina ole muistanut olla kiitollinen, kun olen ollut sairas ja väsynyt. En mene rikki, jos näytät onnesi, pelkosi ja pettymyksesi. Elän niin kuin sinäkin, vaikka sydäemni syrjässä roikkuu haikeus ja suru. 

Tahdon osan surustani pitää itselläni. Siksi en aina kaikkea itkua päästä ulos nähtesi. Sallithan minulle sen, sillä en tahdo romahtaa edessäsi ja saada sinua poissa tolaltasi. Voin vakuuttaa, että irti päästessään suuri suru on kuin valtameri ja syvä sellainen. Sen lävitse ei voida uida noin vain ja en välttämättä ole valmis hukkumaan edessäsi. Kuitenkin jos päästän irti osan tunteistani, niin ottaisitko ne vastaan tyynenä. Saat itkeä ja saat tuntea. Toivon kuitenkin, että olet mielummin sanaton ja jos tahdot jotain sanoa, niin sano se sydämestä ja sano jotain kaunista. Halaa tai kosketa. Ymmäräthän jos vaikenen. En tahdo loukata sinua, mutta kyseessä saattaa olla hetki, josta en selviäisi romahtamatta ja minulla on oikeus säilyttää kasvoni. Julkinen paikka ei välttämätä sovi suurelle surulle. Älä kuitenkaan pelkää suoraan kysyä onko hyvä hetki. Vastaan kyllä, jos on ja en puhu ellen kykene. 

En rikkoudu. Pystyn vastaanottamaan sinun pelkosi ja tunteesi, kunhan tunnemme toisemme tai luotamme tuntemattomina hyvän tarkoituksen tilaan. Lapsen kuolemasta saa puhua. Siitä pitää puhua, mutta menettänyttä kunnioittaen. Ota myös huomioon se, että onko menetyksestä kulunut aikaa vai onko haava vielä veres ja arpeutumaton. Sinä pystyt odottamaan toipuneempaa kertojaa, koska surun keskellä elävä kykenee sinut huomioimaan. 

Tahdon, että pidät minua ystävänä, tuttavana, naisena, tyttärenä, äitinä, tätinä, vaimona…..Ihan minä vaan, sillä en ole vain kuolleen lapsen äiti. Tahdon, että olet sinä ja näytät minulle elämäsi sellaisena kuin se on. Älä yritä suojata minua. Ja jos tahdon juopua elämästä, nauraa ja liidellä kepeästi, niin tee se kanssani, sillä elämä on ihme ja elämä on lahja.