Ajomatkalla kotiin, keskellä helmikuista räntäsadetta, keskustelin puhelimessa. Keskustelutoverini varmisti. että käytän handsfreetä ja kyllä käytin. Huomaavaista häneltä ja vastuullista käytöstä minulta. Emme tunne toisiamme, mutta aiheen oli silti seksi. Tarkennettuna seksistä puhuminen lapsille ja nuorille. Pohdimme, että miten ja miksi, mutta oikeastaan olisi pitänyt myös pohtia, että miksi ei. Tämän keskustelun jälkeen jäin ajatuksiini. Matkaa oli vielä jäljellä ja handsfreenkin olin irroittanut. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt sitä, että miksi lapsille ja nuorille ei ylipäätänsäkään puhuta niin, kuin he sen ansaitsisivat ja tarvitsisivat. 

En ymmärrä miksi ei lapselle sanoiteta hänen haasteitaan ja kehittymisen kohteitaan. Sanotaan usein, että pitää totella, pitää käyttäytyä ja olethan jo tuon ikäinen. Entä jos lapsi ei tiedä miten pitäisi juuri sen ikäisenä toimia? Kukaan ei ole opettanut tunteiden hallintaa ja sisällä tuntuva kuohunta tai pelkotila on hämmentävä ja saa aikaan joko lamaannuksen tai raivokohtauksen. Miksi pelätään sanoa, että tässä kohtaa sinä tarvitse apua? Tässä kohtaa sinä tarvitset harjoitusta, mutta ei hätää, olen tässä sinun kanssa harjoittelemassa. Lapselle ja nuorelle voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Murkulle voi sanoa, että huomaan että sinua vituttaa. Jo vain aukeavat korvat eri tavoin, kuin sanottaessa, että hyi sentään puhu nätisti. Raivon ollessa päällimmäinen tunne, ei nätisti puhuminen tule ensimmäiseksi mieleen. Me aikuiset voimme tätä pohtia, kun silmät kipunoivat raivosta joko tieliikeenteessä tai puolison mokatessa. Kuinka moni tunnustaa, että tilanteissa saattaa irrota kirosana jos toinenkin?

Mielestäni lapselle ja nuorelle voi sanoittaa ääneen tunnetiloja ja samalla oikeuttaa niiden olemassaolon. Toki ohjataan toimimaan väkivallattomasti ja tavaroita rikkomatta, mutta tunne on oikeutettu. Ja meistä jokainen voi kuvitella, kuinka me itse asetumme hengittelemään rauhaisasti, kun suuttumuksen aiheuttaja niin vaatii. Ei lienee helppoa niellä kiukkua ja kuunnella mitä vastapuolella on sanottavana, kun korvissa kohisee kiukun koski. On tavattoman turhaa vaatia lasta rauhoittumaan, koska aikuinen käskee. Rauhoitutko itse? Ja samaan hengenvetoon pyydetään taas olemaan nätisti. Kuinka ollaan nätisti?

Olenpa kohdannut lapsia ja nuoria, jotka laittavat hanttiin kummallisesta syystä. Niin ainakin aikuisen ja kokeneen eläjän silmissä näyttää. Entäpä jos lapsi on ensikertaa tilanteen edessä ilman käyttöohjetta, korvissa vain kehotus tekemään jotain tuntematonta. Aikuinen vakuuttelee, että hauskaa se on kaikki muutkin tekevät, katso vaikka. Jos ei vain pysty. Tulee helposti kiukku ja lapsi leimataan hankalaksi. Onko vaikeaa istua viereen ja kysyä mitä lapsi ei ymmärrä tai mitä hän asiasta ajattelee? Kysyä, kuinka häntä voisi auttaa ja tunnustaa oma epävarmuutensa vastaavassa tilanteessa. 

Aikuiset pelkäävät tunnustaa omat epävarmuutensa ja rakentava koroketta, jolla he seisovat erehtymättöminä ja täydellisinä. Aikuiset eivät ehkä anna itsestään mitään lapselle tai nuorelle. Kuinka sinä luottaisit tuntemattomaan, joka seisoo edessäsi ja vaati sinua tekemään jotain ennalta osaamatonta? Hyppäätkö tilanteeseen onnellisena mahdollsiuudesta ehkä epäonnistua vaikeassa asiassa. Miksi aikuisella on lupa kysyä lapselta ikää, lempiruokaa ja viikonlopun suunnitelmia, mutta itse ei tarvitse kertoa mitään?

En ole vielä törmännyt niin vaikeaan tilanteeseen, etteikö siitä sanoittamalla, puhumalla ja itsensä avaamisella olisi selvinnyt. On mennyt metsäänkin ja syvälle, mutta ihmisenä ihmiselle on kuitenkin mahdollisuus onnistua, Miksi me niin kovin pelkäämme sanoa miltä tuntuu, mitä pelkään tai missä minä tarvitsen harjoitusta? Lapsi ja nuori katsovat meitä ja miettivät omaa epäonnistumistaan, sillä aikuinen kaikessa erehtymättömyydessään vaikuttaa lähes jumalalliselta olennolta. Hämmentynyt katse, jonka kohtaan, sanoessani lapselle etten minäkään aina ole osannut, että minäkin pelkään ja en osaa kaikkea, on kysyvä ja epäuskoinen. Kun vakuutan, että virheet ovat parasta mitä voimme tehdä, niin saan hymyn ja hymähdyksen ja tuumauksen, että niin varmaan. 

Onneksi me aikuiset olemme jo kaiken oppineet. Olemme virheettömiä ja mitään ei tarvitse erikseen sanoittaa. Toisaalta avioerotilastot ovat huolestuttavat, työpaikoilla on kriisejä ja ystävyydet rakoilevat. Miksi? Osasyynä se ettemme usko puheeseen, tunteiden näyttämiseen emmekä vastavuoroisuuteen. Jos minä annan jotain, niin antaa toinenkin. Aforismit, lehtien itsehoitopalstat ja elämäntapaoppaat ovat ihan hiton turhia, jos niitä vain luetaan, muttei eletä niiden mukaan. 

Lapsille ja nuorille annetaan melkomoiset vaatimukset, itse niitä täyttämättä. Ja jos täytetäänkin, niin miksi sitä ei voida sanoa ääneen? Miksei voi avata omaa heikkouttaan ja antaa lapselle tunne siitä, että keskeneräisenä ja erehtyväisenä on silti täysin riittävä, hyvä ja elämään kelpaava. 

Tätä kaikkea minä harjoittelen ja erehdyn, mutta onnistunkin. Ihmisenä ihmiselle. Helppoa, sen kaikki osaavat.