En tahtoisi pois nykyisestä elämästäni. En vaihtaisi sitä mihinkään, mutta kaiken tämän sisäistäminen vaatii aikaa, kapinaa, uusia ajatuksia ja toimintatapoja. Kapinoin uutta minääni kohtaan ja ihmettelen, että tällainenkö olen. Kuka minä olen, on kysymys, johon en täydellisesti uutta vastausta kaipaa, mutta osalle itseäni etsin uutta määritelmää. 

Uusi parisuhteeni on tuore, vajaa kaksi vuotta vanha. Suhteeni on rauhan satamani, mutta sisäisen myrskyn se on nostattanut. Kapinaa ja vastaanväittämistä ja uuden opettelua. Miksi tuo mies ymmärtää minua ei kyseenalaista ajatuksiani tai mielipiteitäni? Jos sanoisin hänelle, että puolet kuusta putosi juuri, hän kysyisi, että minne. Toisaalta en pysty kääntämään hänen ajatuksiensa suuntaa, jos hän itse niihin uskoo. On jopa ärsyttävää, että taannun lähes lapsen tasolle, kiukuttelen ja kaikki menee hukkaan. Vihdoinkin uskallan kiukutella ja vaatia, nin eikö mitä, minua ymmärretään. Sopeutuminen puhumiseen ja avoimeen vuorovaikutukseen vie aikansa. En tiedä kuinka kauan, mutta epäilen matkan olevan lopunikäinen. Toivoessaan tämän kaltaista suhdetta, on syytä olla varvovainen, sillä toive saattaa toteutua. Kohdallani on uusi taival. En voi narista, en etsiä enkä kaivata jotain parempaa. Se kaikki mitä tahdoin on tässä ja nyt. Se on olemassa ja minun on opittava elämään sen kanssa. Aikuinen nainenhan kykenee ottamaan kaiken vastaan ja käyttäytyä luontevasti. Niin tai sitten ei, mutta opettelen.

Ystävänpäivänä huomasin olevani uudessa tilanteessa. Olin itse vapaaehtoisesti kutsunut meille vieraita. Isäni ja äitipuoleni, miehen vanhemmat, siskoni ja hänen lapsensa, siskoni uuden miehen ja hänen lapsensa. Tätä kaikkea täydensi minun uusi mies ja hänen lapsensa. Hyvän tähden sentään ja hyvä tavaton. Katoin keittiön työpöydälle jäätelövalikoiman, kastikkeita, nonparelleja (vaaleanpunaisia), Domino- keksejä sekä tietysti Giflar- pullia. Limpparia ja mehua ja aikusille kahvia. Väkeä lappaa ovesta sisään ja olen kaikkia vastassa. Tupa täyttyy puheensorinasta, pelaavista lapsista ja astioiden kilinästä. Puhun, hymyilen ja olen osa. Mitä hittoa. Tämän vaiheen olen käynyt lävitse jo omien lasten kanssa. Miksi olen taas tässä? Miksi teen tätä?

Töiden jälkeen, kun on lapsiviikko, riennän kaupan kautta kotiin ja teen ruokaa. Olen osa ruokapöytäkeskusteluita, kadonneita sukkia, aamunarinaa, pomppiva poika parisängyssä, odottamisen lukuisia hetkiä ym. perheellisen elämään kuuluvaa. Olen kuitenkin kaiken käynyt jo kertaallen lävitse ja nyt teen sitä uudestaan tieten tahtoen ja vapaaehtoisesti. Rullaan ajatuksissani sopeutumisen kiekkoa ja etsin, tälläkin osa-alueella, sopivaa tapaa toimia ja olla. Uusi minä myllertää kaikissa vapaissa kehoni tiloissa ja huutelee huomiotaan. Bonuspojat, pidän heistä, välitän ja olen huolissani heidän terveydestään ja teen kaikkeni, jotta heillä olisi tunne, että tuntematon nainen on ihan jees. Samaan aikaan yritän pysyä sopivalla etäisyydellä. Jään ohitetuksi monessa asiassa ja hammaslääkärikäynti on aina yhtä jännittävää sekä minulle, että sinne menevälle bonuspojalle. Kaksi vanhempaa hoitavat arjen asioita ja pojat vaihtavat viikoittain kotia, joten yksi ylimääräinen nainen uusine tapoineen, on hieman haastavaa asettaaa kaikkeen sopivaksi. Mihin kohtaan kuulun? Tuleeko tunnetta, että rakastan kuin omiani? 

En tiedä vastauksia esittämiini kysymyksiin. En oikeastaan tahdokaan. Tiedän sen, että kun katsoo taaksepäin, niin ajan huomaa kuluneen nopeasti jopa joutuin. Omat lapseni ovat jo pitkälti yli 20 vuoden, joten pääsääntöinen äitiys on jo takana. Muutama vuosi yksin asuen ja tehden mitä tahdoin ja milloin tahdoin, ovat myös jättäneet jälkensä, joten perhe-elämään uudelleen asettuminen ei ole noin vain tehty. Tahtotilaa löytyy, joten silloin löytyy myös keinot. Uusi tapa jonka olen joutunut oppimaan on puhuminen, jonka mieheni on minuun istuttanut. Sanallistan siis näitäkin tunteita ja puolustelen niin helkkaristi, jottei kukaan vain epäilisi, että luulen olevan hukassa. Tiedän kyllä mihin tähtään ja haluan tätä, mutta kapinoin silti muutoksia vastaan ja sisäistän minkä ehdin uutta minääni.  Siihen kuuluu nykyään vapaahetoisesti järjestettyjä kahvitteluita ja erilaisten ihmisten yhteensovittamista Minun, sinun, hänen ja tuonkin lapset ja vanhemmat. 

Selviän tästä kaikesta, sillä syvällä minussa asuu rauha ja se rauha on asettunut kodikkaasti ja pysyvästi olemaan osa minua. Silti odotan hetkiä, jolloin olen vain ihan yksin. Ihan yksin, lataan akkuja ja mietin kaikkea tätä rikkautta, joka käsissäni on.