Syrjäytyminen, kuinka sen käsittää ja voiko se olla hyväkin juttu?

Saako ihminen syrjäytyä, jos tahtoo? Jos ihmisellä on hyvä olla ilman kynttiläkutsuja, urheiluseuran pikkujouluja, taloyhtiön pihatalkoita ja konsertteja ja teattereita, niin onko se merkki syrjäytymisestä, omituisuudesta ja jostain isommasta ongelmasta? Onko iso ongelma, kun ajatteleekin toisin kuin muut? Ei jaksa kohkata maahanmuuttovastaisuutta, etsien jatkuvasti todisteita apua hakevien ihmisten valheellisuudesta ja jaksaa ymmärtää jopa kantasuomalaista rikollista ja hänen epäonnistuneita lähtökohtiaan. Ei hyväksy vääriä tekoja, mutta ymmärtää miksi ne on tehty. Ymmärtää, että maailma muuttuu ja sen vimmaiseen etenemiseen on vaikea puuttua, vaikka kuinka tahtoisi ja yrittäisi.

 

Syrjäytyä voi monin tavoin. On vapaaehtoista ja sitten sitä, jota meidän kaikkien pitäisi kovasti vastustaa ja ennaltaehkäistä. Tuo ennaltaehkäisy on meidän kaikkien kädessä, eikä siihen tarvita koulutusta vaan inhmillisyyttä, empatiaa ja hyvää tahtoa. Jos jokainen meistä tahtoisi nähdä ja kuulla mitä ympärillä tapahtuu, niin me olisimme kaikki ammattilaisia ja hyväntekijöitä. Jos ymmärtäisimme, kuinka paljon enemmän auttaa myötätuntoinen katse ja sana, kuin ohitse kulkeminen ja epämääräisesti mutissut sanat- Ettei kuulu mulle?, niin pysähtyisimme ehkä helpommin. Ymmärrys hädästä ei ole vielä koskettanut kaikkia, joten osalla ihmisistä on varaa olla ylimielisiä ja toisia alaspäin katsovia. Ei kuulu mulle. Ja sitten voi tietysti jeesustella ja kauhisella asioita, joita näkee tapahtuvan ja sitten pohditaan, että miksi kukaan ei tee mitään. Tee ihan itse, sanoisin minä.

 

Kaikkeen apuun ei tarvita rahaa, ei hienoa paikkaa, jossa erikseen sovittuna aikana kokoonnutaan ja sovitaan mitä kukin tekee. Helpompia tapoja on pitää ovi auki mummolle ja hymyillä. Helppoa on myös pyytää naapurin yksinäiseltä näyttävä yh-äiti viereensä istmaan hiekkalaatikolla ja taputtaa yhdessä niitä hyviä kakkuja. Voi olla myös arvostelematta nuorta, joka synkkämielisen näköisenä kulkee katse maahan luotuna. Mistä tiedät, millaiseen kotiin hän on kulkemassa?  Vaikeaa ei luulisi olevan antaa myöskään vanhoja vaatteita hyväntekeväistyyteen tai osallistua vaikkapa Unicefin keräykseen, jos on varaa. Ja jos ei ole, niin sitten keskittyy ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ja läsnäoloon.

 

Kukaan meistä, joka ei ole oikeasti syrjäytynyt, ei voi ymmärtää miltä se tuntuu. Kuitenkin jokainen meistä, joka on joskus saanut ystävällisen sanan tai huomaavaisen eleen, tietää kuinka hyvältä se tuntuu, joten luulisi sitä enemmänkin viljeltävän. Hyvä kasvaa tekemällä.

 

Hallituksemme ja taloudellinen tilanteemme näyttävät yhdessä yhtä toivottomilta. Emme voi marisemalla asioita muuttaa, eikä mitä ilmeisemmin äänestämälläkään, sillä tuntuu iso osa kansasta olevan tyytymättömiä. Pienillä teoilla ja asenteella voidaan kuitenkin saada paljon aikaan. Tieto ei pelkästään lisää tuskaa, vaan auttaa saamaan näkökulmia. Lue, etsi tietoa ja keskustele erilaisten ihmisten kanssa. Tutustu ihmiseen ja ole utelias erilaisuudelle. Älä poteroidu, mökötä ja pelkää kuoliaaksesi, että joudut syrjään. Laittamalla itsesi pieneen tilaan, alat rakentamaan itsellesi syrjäytymisen polkua. Se polku on kapea ja kapenee kaiken aikaa ja vaikka kuinka valitata, niin sen polun varteen ei pystytetä valaisevia lamppuja.

 

Syrjäytyä voi myös vapaaehtoisesti, mutta mekaniikka on siinä toisenlainen. Halu olla yksin, mutta olla tilaansa tyytyväinen, on täysin hyväksyttävää. Halu olla osallistumatta kaikkeen, omasta vapaasta tahdosta, on ihan ok. Harvemmin nämä ihmiset valittavat ja huutelevat muka-muka hyväosaisten eduista ja saamista palveluista. Ei huutele, vaan tyytyvät siihen mitä saavat ja mitä ovat.

 

En väitä olevani syrjäytynyt muuten kuin osin ajatusmaailmallisesti. Ottaa melko rankasti pattiin omaan napaan tuijottelu ja suureen ääneen huutaminen ja möykkääminen. Totta on, että meillä on paljon ihmisä, joita pitäisi tukea ja auttaa. Pohdinpa sitä, että kuinkahan heidän tilannetta auttaa suurien massojen mitä-vittua-huutelu ja hallituksen moittiminen? Itsestä ei löydy parannettavaa eikä mitään hyvää annettavaa. Odotetaan, että joku tekisi jotain ja joku antaisi jotain ja ulkoistetaan täysin omaa vastuu elämästä ja eteenpäin kulkemisesta. Toivon totisesti, että kun itse olen ehkä siinä vaiheessa, että en kykene huolehtimaan asioistani, eteeni tulee ihminen, joka tahtoo tehdä jotain vaikkei häntä siihen ole käsketty, ei koulutettu eikä erillistä ohjetta annettu. Kaikesta vajaavudestaan huolimatta hän toimii kuten kykenee, koska on välittävä ihminen.

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Taidan löytää joulun

Arkinen käynti hautausmalla. Hautausmaa on hiljainen ja lähes kokonaan usvan peittämä. Ilma on pakastumassa, eikä se oikein tiedä hälventääkö sumu pois pakkasen tieltä vai antaako usvan pitää valtansa. Siellä täällä näkyy kynttilöitä, jotka sitkeästi palavat joulukuisessa hämärässä luoden valoa, joka heijastui kiiltävistä hautakivien pinnoista. Lasken kranssin haudalle ja huomioin, että kiven kyljessä kasvaa jäkälää, erilaista kuin kranssissa, mutta värisävyltään samanlaista.

 

Kylmyydestä huolimatta haudalla on aina lämmin. Ajatukset kulkevat vilkkaasti äänettöminä viesteinä. Kerron kranssin olevan äidiltäni, joka sen kävi valitsemassa, mielessään juuri sinä. Kranssissa on enkeli, havuja ja muutama oksa kanervaa, sitä punaista ja perinteistä. Harmittelen. että unohdin kynttilät. Jaan ajatuksiani ajan toiselle puolelle ja luulen saavani vastauksia. Kaikki on hyvin.  Hymyilen ja käännyn pois. Ensimmäiset lumihiutaleet valkaisevat maata, hyvin ujosti, kuin anteeksi pyydellen.

 

Pehmeä hiekkakäytävä imee askelten äänet ja tunnelma on kovin erikoinen. Hyvin erilainen, kuin koskaan aiemmin. On rauhallista. Koko muu maailma katoaa, ei ole olemassa ja ainoa mikä on totta, on tämä hetki ja tämä paikka. Erotun keskeltä hautausmaata punaisessa takissani, usvan keskeltä, jonka seasta sataa hauraita hiutaleita, odotettuja vesisateen ja pimeyden jälkeen. Hiutaleet eivät lupaa jäädä pitkäksi aikaa, mutta halusivat tulla minua ilahduttamaan, jakamaan kanssani tämän hetken ja joulun odotuksen. Kuljen hitaasti, kunnes pysähdyn. En tiedä miksi, mutta on vain pysähdyttävä. Seison, hengitän ja olen juuri oikeassa paikassa.

 

Koivun korkeimmalta oksalta kuuluu outoa ääntä. Hahmo on suurempi kuin varis tai harakka. Oksa painuu raskaan oloisesti sillä istuvan linnun vuoksi. Lauluksi ei ääntä voi kutsua. Kasvoille sataa lunta, usva on tiheää ja oksalla raakkuu omituisesti korppi. Ensikerta, kun kohtaan korpin näin läheltä, mutta tunnistan sen kuitenkin. Korppi raakkuu, laulaa omintakeisesti, kenties minulle, mutta luulen sanoman olevan jollekulle toiselle tarkoitettu. Komea lintu ja sen lähtiessä lentoon, oksa värähtää voimakkaasti ja huokaa helpotuksesta vapautuessaan painosta.

 

Laitan silmät kiinni, kuuntelen ja tunnustelen miltä hiutaleet tuntuvat, kun ne sulavat heti koskettaessa kasvojani. On hyvä olla. Aistieni lävitse kulkee välähdyksinä miljoona asiaa, tuhat muistoa ja sadoittain hajanaisia tuumauksia. Tunnen tuoksuja, ja tunnen kosketuksia. Nauran mielessäni jollekin hassulle ja vakavoidun sopivasti kuunnellen säveliä, jotka on sävelletty vuosia aiemmin, tuomaan ihmisille tunnelmallisia hetkiä. Laulun osaset häipyvät usvan matkaan ja huomaan pohtivani kuinka asettelen punaisen joululiinan keittiön pöydälle. Verhoja en vaihda, se olisi jo liikaa. Outoja ajatuksia hautausmalla, seisten koivun alla, jonka latvasta korppi juuri lehahti lentoon.

 

Pitkästä aikaa tunnen itseni ehjäksi, sopivaksi ja minuksi. Kukaan ei tiedä missä juuri nyt olen ja sen tuntuu vapauttavalta ja hyvältä. Minua ei löydettäisi, jos joku etsisi.  Ja juuri siinä yksinäisyydessä olen kaikkien kanssa. Seison edelleen keskellä hautausmaata punaisessa takissani ja näytän ehkä vähän oudolta. En välitä, vaikka joku minut näkisi, pysähtyisi ja miettisi onko minulla kaikki hyvin. Jos joku kysyisi, niin vastaisin, että on, sillä luulen löytäväni joulun.

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään