Naislaif

11.12.2015 Naislaif

Joutavaa höpinää, jestas sentään

Pää on tyhjä ja samaan aikaan melko täynnä. Ainakin ulos tulematonta räkää. Sinnittelee ihailtavan sitkeästi vasemmassa poskiontelossa ja käy kuin kiusakseen roikkumassa ulkona, juoksevassa muodossa ja juuri silloin kuin ei ole paperia lähellä. Niiskutus, tuo inha ääni, joka ärsyttää ketä vain. Kehtaako pyyhkiä hihaan, jos kukaan ei näe? Ei kehtaa, sillä aikuisuus on siinä vaiheessa, että moinen toiminto saa kaikki jurputtavat äidilliset ja ällö-aikuismaiset ajatukset liikkeelle. Huokaisu ja ylös, sillä en kehtaa enää niiskuttaa. Rasvaa kuivaan nenänaluseen ja kyllä vain naisellinen itsetunto nousee. Yskä lähtee yskimällä, mutta ei tässä tapauksessa. En ole kunnolla kipeä, joten käyn töissä muiden ilona huokailemassa. Kotona kotiväki näkee parempaa puoltani. Olen hiljaa ja nukun, ehkä vähän kuorsaan ja ähisen tuskissani. Vielä viikko lomaan. Päätän siis jaksaa, olenhan urhoollinen suomalainen.

Liikunta. En jaksa, joten ei tästä sen enempää. Katsotaan ensi vuonna.

Olen singahdellut edes takaisin sijaisena, hyvin erilaisissa paikoissa. Kalenterissani lukee paikkakunta, johon suuntaan aamuisin. Toitsku kulkee, vielä ja maanteitä kulutan uusilla nastarenkailla oikein huolella. Ei säästy luonto eikä tuliterät nastat. Olen toistaiseksi osunut oikeaan työpaikkaan joka aamu ja vieläpä oikeaan aikaan. Asiakaskuntani on pääsääntöisesti ennalta tuntematonta. Olen monin tavoin pois mukavuusalueelta yrittäessäni ottaa haltuun kehitysvammaluokan openroolia, tourrettea ja psykiatrisia tyyppejä. Samaan aikaan luen noin 900 sivua tulevaan tenttiin, neljästä eri aihealueesta. Jep.

Uusperheestä sen verran, etä vessan ovi oli taas lukossa ja vessapaperi loppu. En huutanut. Kiersin asunnon ja avasin vessan toisen oven lukosta ja lisäsin samalla vessapeprirullan telineeseen. Ja koska olen oppinut tavoille, tyhjä hylsy meni pahvinkeräykseen. En ajattele siirtyväni olkkariin, koska siellä on jo pehmonalle, laturi ja padi. Päätän siis lukea tenttiin oikein ajatuksella. Luonnollisesti on selvää, ettei se onnistu. Miksi? Koska ei huvita,

Ruokavalio. Sama kohtalo kuin liikunnalla. Syön, jotta pysyn hengissä ja usein se tapahtuu näinä aikoina myös epätervellisesti.

Olen päättänyt kasvattaa otsatukan pois ja tällä hetkellä se tuntuu virheeltä, koska näytän kohtuu mielenvikaiselta, kun haron sitä korvan taakse, vaikka tiedän hyvin ettei sen mitta siihen vielä riitä. Onpahan tekemistä. Olen myös päättänyt olla värjäämättä hiuksiani ennen seuraavaa kampaajaa, joka on helmikuussa. Päivittäin saatan ihailla lisääntyvää harmaiden määrää. Esitän reipasta ja hyväksyvää asian suhteen. Helmikuussa on toisin, siihen asti haron ja ihailen.

Menkat. Huoh. Tiestysti juuri nyt, kun on lievä flunssa, jukelittomasti töitä ja muutenkin vähän hatuttaa. Pms, ei ole leikin asia näin keski-iässä. Ei, en ärise ja enkä raivoa, mutta itken kyllä senkin edestä. Kaunis maisema tai joutavan päiväinen lallatus radiosta ja minä nielen kyyneleitä. Jopa Kaija Koo sai tänään aikaan jonkin asteista liikutusta. Lupaan parantaa tässä suhteessa tapani. Siis itken, niiskutan ja olen turvoksissa. Harmaita hiuksia unohtamatta.

Kävin kotimatkalla ostamassa suklaata. tuliaisiksi äidille ja huomiseksi kotiväelle. En avannut rasiaa enkä pussia, vaan söin kaksi mandariinia. Ja kuten huomaatte, en ajattele kaapissa olevaa Brunbergin riisisuklaat yhtään. Ei kerta kaikkiaan tulisi mieleenkään. Syön kohta banaanin ja ehkä juon vähän vettä.

Viikon verran kihlauksesta ja poden huonoa omaatuntoa tulevan aviomieheni vuoksi. Missä on se reipas ja hymyilevä nainen, joka sanoi tahdon ja punastui sitä sanoessaan? Tässähän se, mutta se pimeä puoli esillä. Tuleepahan totuus esiin, ennen kuin pappi sanoo aamen.

Jos pystyisi, niin kaivaisin itselleni sellaisen kolon, johon kaivautuisin piiloon. Mukaan raahaisin peiton, tyynyn ja sen pussillisen riisisuklaata. Kevään tullen ryömisin esiin, hoikistuneena, harmaahiuksisena mutta otsatukka ulottuisi jo helposti korvan taa.

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Ajattelin tänään

10.12.2015 Naislaif

Häpeä omasta kodista ja ehkä koko elämästä

Inhosin sitä vessan ovea. Siinä oli alareunassa sellainen iso aukko, josta olisi mahtunut pää lävitse. Pään tunkemisessa vessan puolelle olisi täytynyt käydä makuulle ja koin sen epämukavaksi, joten en sitä koskaan kokeillut. Vessan ovi oli vastapäätä ulko-ovea, joten se oli ensimmäinen minkä sisääntulija näki. Seistessäni jakkaralla kiinnittämässä aukon eteen vanhaa verhoa, minua samaan aikaan itketti että nauratti.

Jaksoin siivota joskus paremminkin kuin äitiä hämäävällä mallilla. Äitiä hämäävä siivousmalli keskittyy lähinnä näkyviin lattiakohtiin ja pöytätasoihin. Siinä ei juurikaan kyykistellä, ei pyllistellä epämukavissa asennoissa, mutta ennen kaikkea siinä ei missään tapauksessa siirretä mitään pois edestä, jotta siivoaminen olisi mahdollista myös nurkista asti. Onneksi voimavarat riittivät väliin myös sohvan siirtämiseen ja mitä kaikkea sieltä löytyikään. Kadonneet sukat ja puoliksi syöty suklaakonvehti. Rahaa ei kovastakaan kaivamisesta huolimatta löytynyt.

Pahin murheenkryyni oli keittiö. Jos olisi voinut välttää koskemasta laatikostoihin ja kaappeihin, niin ei olisi huomannut irtoavia etulautoja ja repsottavia kahvoja. Kyllä minulla olisi varmaan ollut mahdollisuus 10- vuotisremonttina saada jotain mukavaa keittiöön, mutta silloin olisi pitänyt pyytää isännöitsijä käymään, mutta se olisi ollut liikaa. Isännöitsijä olisi huomannut verhoviritelmäni ja millä olisin sen selittänyt? Lasten jalkapallopelillä, joka osin kyllä piti paikkaansakin. Millä selittää se, että ei ole jaksanut aiemmin pyytää huoltomiestä paikalle katsomaan muovimattoa, jonka kulma repsotti irti jo melko pahasti?

Sohva, vanha ja väsynyt. Se narahteli hieman surumielisesti ja teki miltei mieli pyytää siltä anteeksi alas istuessaan. Olipa kuitenkin lohdullinen syli tuolla vanhalla sohvalla ja tuntui ymmärtävän alakuloista naista. Naista, joka pohti joka ilta, kuinka selvitä seuraavasta päivästä. Lasten mentyä nukkumaan, onneksi ehjiin sänkyihin, alkoivat remonttia huutavat seinät lähetä, kummitella ja torua aikaan saamatonta naista. Naista, joka tuijotti pimetyeen ja vähäsen itki menetettyä lasta, menetettyä omaa olotilaa, jota masennus ei valtaisi. Keskivaikea masennus, oli naiselle sanottu hänen poistuessaan tapaamisesta. Se hänelle kerrottiin ja niine hyvineen sai poistua takaisin omaan elämäänsä ja alkaa pohtia kuinka siitä eteenpäin.

Ystävät kylään. Ei käy. Sillä jossain vaiheessa olotila oli jo sen verran synkeä, että ovikellon soitto oli vihollinen. Kynnyksen ylitse ei vuosiin astunut juuri muut kuin nainen ja lapset. Lasten muutama kaveri, koska lasten silmät eivät nähneet kodin kulunutta pintaa ja maton rispaantunutta reunaa. Onneksi oli olemassa muutama ystävä myös naisella, jotka sisään tullessaan keskittyivät vain naisen sielunmaisemaan ja kertomaan asioista, jotka olivat kodin ulkopuolella. Armolliset silmät eivät nähneet ja suut eivät antaneet itsestään selviä kehotuksia soittamaan ja pyytämään remonttia. Eivät myöskään ehdottaneet käyntiä kivassa sisustusliikkeessä, onneksi.

Häpeä omasta kodista, joka näin jälkikäteen ei ollutkaan niin kovin paha, oli kaiken kattava ja itsensä sisään sulkeva. Ovi sulkeutui muilta ihmisiltä lähes viideksi vuodeksi. Viisi vuotta tietoista ajatusta ja murehtimista, mutta voimavaroja asioiden hoitoon ei kerta kaikkiaan olllut. Tuo sama häpeä siirtyi koko olemukseen vaatekaapin kautta, koska sen sisältö oli kohtuu lohduton. Vanhaa, vanhaa ja vanhaa. Lisänä toki kulunutta vanhaa. Vähät rahat, seurana masennus ja kodin yleinen surullisuus eivät ole yhdessä kovin eteen päin vieviä asioita.

Pelastus oli aika. Osin asiaa auttoi sekin, että masennus antoi periksi. Suu aukesin ja sieltä tuli reippaus-puheen lisäksi aitoa asiaa ja kehnon kotitilanteen auki puhumista ihan oikeilla sanoilla. Kertominen läheisille oman kodin ja elämän häpestä saa melkein polvilleen. Silmiin katsominen on lähes mahdotonta ja tekee mieli pyytää anteeksi.

Onneksi minä muutin. Onneksi poikani hoiti lopullisesti tuon kodin luovutuksen eteen päin. En kyennyt enää astumaan tuon kynnyksen ylitse. Pelkäsin, että kaikki palaisi ja tulisi mukaani uuteen elämääni.

Nyt on toisin. Oveni on auki kelle vaan. Rakastan sen seiniä ja vessan ovikin on ehjä. Ja mikäli se hajoaisi, niin soittaisin isännöitsijälle ja se korjattaisiin pikapuolin. Sohvani on edelleen turvapaikkani, mutta se ei narise vanhuuttaan, vaikkei ihan uusi olekaan. Minulla on koti, joka on avoin. Vaatteeni. Voih.Ei enää ihan kamalasti vain vanhaa ja kulunutta, mutta toki muutama resuinen T-paita sieltä vielä löytyy. En pelkää ovikelloa, en puhelinta enkä kysymystä -Voinko tulla teille? Sanon tervetuloa.

Suhteet Sisustus Oma elämä Syvällistä