Olenko ihan hakoteillä vai sittenkin….

Istun sohvalla ja tuntuu kuin kurkussa olisi palanen. Sitä ei saa nieltyä. Se ei vaikeuta hengitystä, mutta onpahan vain sitkeä ja ikävä haittatekijä, joka estää normaalin olotilan. Pitäisi kuunnella verkkoluentoa, mutta päässä pyörii keskustelun pätkiä, jotka yrittävät jäsentyä järkeväksi kokonaisuudeksi. Keskusteluun osallistuu omatunto, syyllisyydentunto ja sitä johtaa järki, jolla onkin edessään kova tehtävä. Järki, jota usein kuuntelen ja jonka varaan lasken vaikeissa tilanteissa. Syyllisyys ja omatunto ovat huonoja kavereita silloin, kun pitää pysyä kartalla ja toimintakykyisenä.

 

Olen eilisillan ja tämän aamun aikana käynyt lävitse jos jonkinlaista tunnetilaa. Olen käynyt lävitse omat kokemukset ja muistellut ammatillisia kokemuksia. Kaikkien noiden perusteella olen puuttunut ja osin vetäytynyt lastenkasvatuksesta uusperheessä.

 

Istun ja jäsennän omaa paikkaani monimutkaisessa yhdistelmässä. Pyrin ajattelemaan lapsilähtöisesti, koska niinhän järkevä aikuinen tekee. Sitä hieman vaikeuttaa tunne siitä, että myös minun kokemukseni ja näkemykseni ovat tärkeitä ja osa tätä uusperhettä. Mieheni ei laita minua sivuun vaan olemme samaa mieltä. Silti pohdin oikeuttani ilmaista näkemyksiäni. Olenko liian kärkäs? Pystynkö objektiiviseen näkökulmaan vai vaikuttaako oma etu harkintaa?

 

Lapset, jotka aina ovat jollain tapaa maksumiehiä aikuisten välisissä suhteissa ja eroissa, ovat keskiössä usean erilaisen ja uuden elämäntilanteen kanssa. Osa minusta näkee asioita, joita olen omien kanssa läpikäynyt ja osa näkemästäni on tuttua ammatillisesti. Nyt kyseessä ei  oma lapseni, joten minulta puuttuu vanhemman rakkaus omaa lastaan kohtaan. Pohdin, että tämä luo mahdollisuuden objektiivisempaan näkemykseen. Me aikuiset keskustelemme. Sitten keskustelee lasten vanhemmat, puhelimitse, jossa kiireessä vaihetut sanat eivät aina löydä toisiaan. Lapsi on kaiken välissä ja tavallaan meidän tekemien päätösten armoilla, ilman että hän on koskaan uusperhetilannetta itselleen pyytänyt. Lapsi ei ole valinnut kahta kotia, eikä uusia kumppaneita vanhemmilleen.

 

On kuitenkin kyse kasvatuksellisesta tilanteesta ja sen perille viemisestä. Huomaan. että minä ilman vahvoja tunnetiloja, kykenisin määrätietoisempaan ja rationaalisempaan toimintaan. Se ei kuitenkaan ole minun asiani. Siispä nielen ja vetäydyn. Kuuntelen ja yritän keskittyä uutisiin. Tahtomattanikin kuitenkin olen osa päätöksiä ja niiden kautta seuraavia seuraamuksia. En siis voi vetäytyä kokonaan. En ole kuitenkaan vanhempi. Minulla ei ole oikeuksia mihinkään. Toisaalta minulla ei myöskään ole vastuuta, joudunpahan kuitenkin elämään kaiken tämän keskellä.

 

Onneksi miehelläni ja minulla on ihanteellisen sama näkemys. Samon lienee vanhemmilla ja ainakin he hoitavat asioita yhdessä ja tavoitteena on lasten hyvinvointi. Onneksi kysymyksessä ei ole myöskään mikään maailmaa mullistava asia. Lapsen mielestä suuri tietenkin ja vanhemmat kokevat myös suurempia tunteita kuin minä. Minä etsin paikkaani uusperheen keskellä. Mietin missä määrin minulla on oikeus sanoa ja puuttua. Ja mietin, että on jonkilainen oikeus, En voi olla vain se kiva täti, joka pelaa, ulkoilee ja juttelee mukavia. En voi, koska edessä on vielä vuosien taival ennen kuin lapset ovat omillaan. On tietenkin vaihtoehto vetäytyä kokonaan, mutta sitten tässä kodissa asuu erillisiä ihmisiä, jotka asuvat saman katon alla, mutta jakavat eri todellisuuksia.

 

Onnekseni tässä kodissa on avoin keskustelukulttuuri, Ikävissäkin tilanteissa puhutaan kauniisti ja toista arvostavasti. Onneksi minulla on oikeus joissain tilanteissa myös valita oma etu ja vetäytyä. Minulla on siis oikeuksia ja velvollisuuksia ja niiden karttaa minä piirrän ja opettelen uusia reittejä. Muistan puhua ja muistan, että minulla on oikeus kaikenlaisiin tunteisiin ja minun ei tarvitse aina vain olla järkevä ja rationaalisesti toimiva aikuinen. Onneksi minulla on uusperhe, jossa saamme rakentaa meidän tapaa toimia. Onneksi tämä on myös vain elämää.

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus

Minun äitini

Sain käteeni kuvan äidistäni ja isästäni vieraillessani viime viikonloppuna serkkuni luona. Kuvasta katsoo, hieman sivuun- ei siis suoraan kameraan, minun vanhempani, he joista minä olen syntynyt. Olen kuulemma kuvassa mukana, pienenä onnettomana olentona äitini kohdussa. Pian syntymäni jälkeen vanhempani erosivat ja niin erosi myös äitini ja minun tieni. Äitini ei ollut valmis vanhemmuuteen. Hän lähti ja minä jäin. Kesti 16 vuotta ennen kuin tapasimme jälleen.

 

Saatuani kuvan käteeni, lähetin sen myös äidilleni. Soitin ja sovin, että tulen yökyläilemään seuraavana viikonloppuna. Perjantaina pakkaan hammasharjan, villasukat ja jotain mukavaa ja pehmoista päälle puettavaa. Ajan halki lokakuisen maalaismaiseman ja en sen suuremmin sillä hetkellä mieti entistä enkä sen kummemmin tulevaakaan. Ajan vain ja hiljalleen maisemat muuttuvat tutuiksi ja parkkeeraan äitini auton viereen. Astin sisään ovesta ja aika pysähtyy.

 

Aina kun vierailen äitini luona siirryyn aikakapseliin, jossa aika ei kulu. Ei ole muuta maailmaa eikä muuta elämää, kuin äidin asunto. Pääsen sellaiseen kummalliseen tilaan, missä katoaa arki ja ikään kuin jäisin siihen pysyvästi ja kukaan ei huomaisi poissaoloani. Maailma rullaisi radallaan ja puf, minä olisin poissa sen kirjoista ja kansista ja ajan kuluessa kukaan ei enää muistaisi minun olleen olemassakaan. Sellainen vaikutus on äidin luona vierailulla. Puhumme kaikesta. Kerron parisuhteestani, työstäni ja elämästäni. Kerrontatapa on kuin kertoisin jostain muusta kuin itsestäni, ulkoisesti olen minä, mutta ajatuksellisesti seilaan mystisillä mailla. Eheydyn itsekseni joka kerta. Joka kerta, kun astun aikakapseliin ja annan sen tehdä hyvää sekä äidille että minulle.

 

Kun tapasin äitini ensi kerran, niin että sen muistan, 16 vuotiaana, seilasi päässäni kaikenalaisia tunteita. Olin vihainen ja pettynyt, olihan minut jätetty. Olin utelias ja kiinnostunut. Pelotti ihan hitokseen ja junamatkan aikana meinasin astua ulos jokaisella asemalla, mutta onneksi en sitä tehnyt. Astuin oikealla asemalla ulos junasta ja siinä se oli, minun äiti. Eikä tuntunut yhtään miltään.

 

16 v- 44v. Siihen väliin onkin sitten mahtunut kaikki tunteet. Räkäitkut polvillaan maassa maaten. Kiukkua ja hiljaisuutta, Suljettuja ovia ja puhelimia. Avattuja ovia, haastamista ja vastausten vaatimista. Hyväksyntää ja anteeksiantoa. Ja taas uusi vihavaihe. Minun sisäinen pieni tyttö huusi raivoaan ja oli ihan sama vaikka äiti olisi kuollut. Onneksi ei kuollut.

 

Olen saanut selitykseni, sellaiset joita olen tarvinnut ja sellaiset jotka tänä päivänä ovat riittävät. Onneksi äitini ei ole jaaritellut tai ollut tekopyhä. Hän ei vain pystynyt ja sillä sipuli. Onneksi hän on myös antanut minun kipuilla ja olla välillä etäinen ja torjuva. Olemme puhuneet ja sitten olemme puhuneet. Välillä humalan voimalla, joskus istuen saunan lauteilla  ja kun en ole kyennyt häntä silmiin katsomaan, niin kirjoittamalla. Olemme halanneet ja olleet hiljaa. Side on kuitenkin aina ollut olemassa. Se on varmaan tehty kumilangasta, koska se on kestänyt venytystä edes takaisin.

 

Sitten annoin anteeksi. Annoin anteeksi äidille. Annoin anteeksi istelleni. Olen hyväksynyt sen, että tietty osattomuus on aina osa minua. Osa minua on aina myös hylätty tyttö, joka janoaa hyväksyntää ja vakuuttelevia sanoja ja tekoja. En enää hakenut äitiä, vaan aikuista naista josta olen syntynyt ja sen myötä sainkin äidin. Me molemmat olemme vajaita ja vahingoittuneita. Ja kun katson äitiäni, joka istuu ja itkee hiljaista itkua, kokee syyllisyyttä ja epäonnistumista, minä tunnen vain rakkautta ja ymmärrystä. Tämä on meidän äiti-tytär-suhde. Suhde, jota monella olisi tänä päivän varmasti syytä kadehtia. Missä suhteessa on puhuttu näin paljon? Missä suhteessa on avattu kaikki, raadollisesti ja tietoisena siitä, että toista sattuu? Me olemme puhuneet nyt. Emme odota hetkeä, sitä viimeistä mahdollisuutta, sitä hetkeä jolloin kuolema vaanii oven takana ja pakottaa peloissaan äkkiä jotain lausumaan. Me voimme katsoa silmiin, voimme koskettaa ja voimme hyväksyä asiat niin kuin ne ovat. Ja ne ovatkin ihan hyvin. Kellä on oikeus sanoa millainen on oikeanlainen äiti-tytär- suhde ja milloin se rakennetaan. Meillä on hyvä näin.

 

Ja kuule äitini. Kun katsot illalla hämärtyvää tähtitaivasta, niin minä olen sen saman taivaankannen alla.  En aina ajattele sinua, mutta olet sydämessä mukana. Siinä pienessä äitikolossa, joka on vain sinun ja minun oma maailma.

 

Suhteet Oma elämä Rakkaus Vanhemmuus