Suhdetta aloittaessani luulin olevani valmis. Oletin, että tunnen itseni, tiedän mitä haluan ja osaan ilmaista itseäni niin kuin haluan. Niinhän sitä olisi luullut.
Takana elämää niin monelta kantilta. Teinisuhteita, perheen perustaminen, ero, muutama suhde eron ja nykyisen suhteen välillä. Terapiaa, jossa käsitelty haastellinen lapsuus ja nuoruus, kaiveltu avioliiton rauniota ylös alaisin ja haudattu tyttäreni uudestaan ja uuudestaan. Loputonta itsetutkiskelua. Opin sanomaan ei, älysin päästää irti uhriajattelusta, voimaannuin jopa niin, että piti palailla uudelleen heikommaksi. Enpä enää syytellyt muita elämäni kulusta, itse saatoin päättää kuinka siihen suhtaudun ja minkä annan vaikuttaa. Annanko toisten päätää puolestani tai annanko menneisyyden haamujen lentää pääni yllä vaientaen elämän ilon ja uskoni elämään. Annoin anteeksi itselleni. Muutamalle anteeksianto on vielä työstämisvaiheessa ja lopullista varmuutta siitä ei vielä ole, mutta työstetään.
Mikäpä kasvattaisi naista melko monin tavoin, kuin äitiys. Onnistumista ja suuressa määrin epäonnistumista. Sen hyväksymistä, rinnalla kulkemista ja lopulta irti päästäminen, vetäytyä taka-alalle, mutta olla olemassa tarvittaessa. Yhtä kasvattavaa olisi voinut olla lapsettomuus ja sen myötään tuomat tuntemukset, pohdinta ja ehkä jossain vaiheessa hyväksyntä, mutta onnekseni ei tätä kokemusta minulle ole suunniteltu.
Sinkku, aikuiset lapset……Juhuu! Huumaa, aisteja avaavaa ja maailma sylissä. Uudet tuulet ja ihmeellinen elämä. Itseensä uudelleen tutustuminen, naiseus puskee joka saumasta, ihastun omaan itseeni, pidän siitä mitä ajattelen, kuinka ilmaisen itseäni ja suunta on löytymässä. Tavoittelen taivaita, pitäen jalat maassa, eihän sovi liidellä joutavissa unelmissa, järkevä tulee aikuisena olla. Vietän paljon aikaa yksin, kävelen, tuijottelen seinää. Tunnen niitä tunteita, jotka sinä päivänä ovat tullakseen. Opiskelen, itseäni, elämää ja työtäni varten. Käsissäni ei kulu naistenlehdet, van sormeni selailevat Tiede-lehteä, televisiosta vilahtelevat dokumentit toisen perään. Töissä seuraan itseäni viisampien ihmistentoimintaa,imen neuvoja ja omaksun ajattelua, sellaista joka ei ole aiemmin itselle ollut ominaista. Puhun itsen tyhjäksi, täysin puhtaaksi, jotta voin aloittaa täyttymisen.Itken itseni eheäksi.
Minä valmiina uuteen itseeni, ymmärrän mitä työnkuvani täytyy jotakuinkin sisältä, menneisyys aisoissa taputeltuna-unohduksen alle ja tarvittaessa sieltä voi ammentaa ymmärrystä ja empatiaa ja myötäelämisen kykyä. Sieltä saa kaivettu selvitymiskeinoja ja lupausta jollekin heikolle, että voi selvitä, saattaa löytää jotain parempaa. Tiedän itseni heikkoudet ja uskallan ilmaista vahvuuteni. Olen hiljaa, jos niin on vaaditaan, mutta en alistu ajattelemattomuuden alle, vaan tilaisuuden ollessa otollinen tuotan ulos sen, minkä haluan ja oikeaksi katson. Söpöilen ja pehmoilen julkisesti, en peitä herkkyyttäni, olkoon, onhan se osa minua. Vahva aikuinen nainen, ilmaisukykyinen, jota kuinkin fiksu. Jalat maassa ja pää pilvissä. Parisuhteista oppinut sen mikä on tarpeen, tiedän mitä haluan, kuinka aion tulevassa suhteessa toimia. Puhun ja ilmaisen, käperryn kainaloon ja olen naisellisen ihku ja vahvakin olen, eihän naisena tarvitse olla miehen varassa. Valmis!
Vaan enpä tiennyt, en osannut aavistaa, että edessä jälleen uusi koulu, opinnot aivan kesken. Perusteet hukassa ja tukiopetuksen tarve kohtalaisen suuri. Ei ollut ehtinyt kokemusta kertyä suhteesta, jossa toimitaan tasavertaisesti, kuunnellaan siten, että ymmärretään ääneen puhuttu, mutta luetaan myös rivien välistä se lausumatta jäänyt. Suu aukeaa, mutta sisimmät toiveet jäävät huulille, ujosti vetäytyvät takaisin. Keho reagoi kosketukseen, mutta muistaapa se myös vetää peiton ylleen, peittelee arpia ja kukkuloita. Missä on nainen, joka on itsensä hyväksynyt ja ylpeä itsestään? Huomaavaisuutta on vaikea vastaanottaa. Kiitos, rakas, ikävä ja onnellisuuden ilmaisut otan kyllä vastaan, mutta kyvytön olen niitä itse ääneen tuottamaan. Taannun lapsen tasolle, opettelen uudelleen ilmaisemaan itseäni, koskettamaan ja löytämään itseni tässä suhteessa, onnellisessa ja tasavertaisessa. Joka aamu on hämmästys suuri, kun olen toisen elämän suuri ihme. Tulen nhädyksi ja se mikä minussa näkyy on jotain sellaista, jota kukaan ei ole aiemmin nähnyt, vaikka kaikkeni tein sen tulevan näkyväksi. Ja nyt ilman yrittämättä se onkin totta. Viehättävän koetaan ajatukseni ja intoni ilmaista paatokselliset ajatukset yhteiskunnan tilasta, lasten oikeuksista ja yhtä ihanaa on lässytykseni koiranpennun kohdalla ja hiljaisuuteni on vain osa persoonaani, ei merkki mökötyksestä tai umpimielisyydestä. Outo on olla suhteessa, joka täyttää sellaisetkin toiveet, joita en tiennyt että olin edes kaivannut. Totuttelen siis ja opin itsestäni lisää. Enpä ollutkaan valmis, voi en lähimainkaan. Opettelen uudelleen puhumaan, ilmaisemaan, Opettelen ottamaan vastaan hyväksyntää ja rakkautta. En vetäydy ja vähättele, vaan olen onnellinen ja kiitän. Uskallan sanoa, minä rakastan ja minä pelkään, mutta en lähde minnekään.
Kuinka monta kertaa me olemme naisten kesken näistä puhuneet, loputtomien viinilasien ääressä toivoneet, ääneen vannoneet, että joku päivä- ihan varmasti suhteeni on kuvailemani kaltainen. Ja kuinka usein sitä karkuun juostaan sen osuessa kohdalle. Enkä ihmettele. Tuleehan tällaisessa suhteessa eteen itsenä oleminen kaikkinen puolineni ja myönnettävä on olevansa kesken. Onhan tämä totta vain elokuvissa ja kirjoissa ja jos tosielämä todistaa toisin, niin narisitiseksi luullaan mies, vähintään on jotain kieroa takana ja muutama luuranko kaapissa. Vaan entäpä, jos tämä onkin totta. En uskalla ottaa riskiä ja juosta karkuun, vaikka en enää itseni täysin tunnekaan. Ja kuinka tuntisin, olenhan uuden edessä. Jatkan lukujani ja opintojani ja totean että enää vain luule, tahdon tietää.
