Aloitettaessa uusi elämänvaihe, sitä ihminen luulee arvailevansa ja pystyvänsä ennakoimaan tunteitaan ja sujuvaa arkeansa. Esikoisen syntymää odottaa hartaasti ja kuvittelee, miltä tuntuu lapsen iho ja miltä tuntuu katsoa omaa lastaan. Kaikki kuvittelemasi on kaukana todellisuudesta. Uusi työpaikka ja ennalta tuntematon työnkuva, google ja muiden ihmisten antamat kuvailut lisättynä omilla ajatuksilla. Muutaman viikon jälkeen huomaat olevasi ihan pihalla ja väsynyt kaiken sisäistämisestä ja eteen tulee asioita, joita et edes tiennyt olevan olemassakaan. Se siitä ennakoimisesta. Avioliitto ja rakkaus on onneksi helppo kuvitella, koska naistehan tietävät rakkaudesta kaiken, taitaa käsite olla naisen keksimäkin. Me naiset tiedämme ihanteellisen aviomiehen kriteerit sekä onnellisen avioelämän edellytykset. Onneksi vastaamme itse noita asettamiamme kriteereitä, ainakin osalta ja ajan kuluessa huomaa, että ei ehkä juuri ollenkaan. Kuinka kummassa se on mahdollista, vaikka ennakkoon tehdyt suunnitelmat ja haaveet olivat täysin pettämättömiä, olihan paras kaverikin niiden takana ja se elokuva ja se kirja ja sitten se oikea kirja, ihan ihmissuhdeopas sieltä ale-hyllystä ostettuna.

Kaiken tuon olen kokenut, mutta uusperhe-elämän ollessa edessä syyllistyin taasen ennakoimaan ja arvailemaan miltä tuntuu ja kuinka sujuu. Huoh. Toki pohdintani olivat hieman varovaisempia ja realistisemmalla tasolla, mutta pieleen meni niin että hujahti.

Muuttaessani mieheni ja hänen kahden poikansa kotiin, minua seurasi mukana sohva, yksi lipasto, hylly, kaappi ja keittiön tuolit. Mukaan otin myös vaatteeni, pari kirjaa ja paistinpannun, johon on hyvä tehdä isompikin satsi kerralla. Kuvittelin ihania iltoja sohvalla, me kahden ja joka toinen viikko me neljä. Yllätys on melkoinen,kun huomaa pienen pojan valloittaneen, melko suuren sohvan, Aku Ankoilla, herneillä täytetyllä astialla, minun tietokoneella (Minecraft menossa) , puhelimella, kärpäslätkällä ja muutamalla muulla esineellä. Lattiaa koristi autorata. Ei hätää, menenpä makkariin. Koputan oveen ja saan luvan astua hämärään makkariin vain huomataksen, että vanhempi poika makaa pitkin pituuttaan sängyssä kuunnellen musiikkia ja hän ei selvästi toivo itseään häirittävän. Lopulta istun keittiön pöydän ääressä, kovalla tuolilla, mutta pysyypähän ryhti parempana.

Iltapesuni olen oppinut ajoittamaan alkuiltaan. Kun perheessä asuu kolme miespuolista, jotka ovat tottuneet vuosien varrella omiin rytmeihin ja rutiineihin, niin sitä ei yksi ulkopuolelta muuttanut nainen muuta. Mikäli odottaisin, että pienempi miesväki on suoriutunut iltatouhuistaan, niin kävisin itse suihkussa vasta kymmenen jälkeen ja sitä rajoittaa taloyhtiön säännöt sekä kiukkuiset naapurit. Eipä ole vikaa alkuillan iltapesuissa. Toinen vaihtoehto olisi aamusuihku, mutta en viitsi herätä sen vuoksi aikaisemmin. Toisekseen kylppärin vieressä oleva vessa on aamuisin niin varattu, että olen oppinut pidätyskyvyssäni jo melko mestariksi. Hampaat pestään luonnollisesti kylppärin puolella ja silloin ei ole suotavaa, että vartaloani huljuttelen aamusuihkun alla. Siis alkuilta on valintani.

Odottamisessa olen mestari, lehmänhermot omaava ja feng shui on aina kohdallaan. Olen nopea lähtijä. Ns. formula-lähdöt ovat olleet vahvuuteni aina, mutta nyt ne ovat osoittautuneet heikkoudeksi. Uskomatonta kuinka monta kertaa odottaessa ehtii lukemaan toisten facepäivitykset, Iltasanomien uutiset ja sen sohvalle jääneen Aku Ankan. Pikkuisen hermo pettää ja siirryn eteiseen kertoen meneväni jo ulos odottamaan. Jep , kuuluu reippaita vastauksia. Menen autolle. Huomaan, että olen oppinut autoni kojetaulun merkistön ulkoa, En ole vielä laskenut talomme kaikkia ikkunoita ja parvekkeita, mutta verhot ovat jo tuttuja. Samoin osa naapureista, jotka olettettavasti ihmettelevät, että miksi tuo uusi nainen viettää niin paljon aikaa autossa. Odotan. Toiveikkaasti katson avautuvaa ovea ja vihdoin ensimmäinen tulee ulos, vain palatakseen takaisin sisään. Pissahätä kuulemma.

Aiemassa elämässäni minun ei ole tarvinnut muutamaan vuoteen ottaa huomioon kuin itseni. Omat lapset maailmalla ja sinkkuelämässä ei tarvitse odotella muuta kuin itseään ja onnea. Tiedän lastenkasvatuksesta jotain työni ja oman perhekokemukseni puolesta. Parisuhteista hieman näkemystä ja kodinhoito on helppoa.

Miksi siis tuntuu, että olen vieras omassa kodissani? Siksi, että kotiutuminen vie aikaa. Mieheni ja pojat elävät jo heille totuttua elämää, johon minä ujuttaudun mukaan. Eräänä iltana odottelin,  heitä syömään. Oli sovittu noin kellonaika ja minulla oli kaikki valmiina. Heidän tullessa reippasti yli tunnin myöhässä oli selityksenä, että olivat unohtaneet minun asuvan ja olevan osa elämäänsä. Mieheni kehotti soittamaan vastaisen tilanteen eteen tullessa. Me siis opettelemme. Pojat ovat oikeasti ottaneet minut vastaan hyvin ja meillä on jo nyt omia hauskoja sisäpiirin juttuja ja touhuja, joita yhdessä teemme. Pojat eivät minua kuitenkaan ole valinneet vaan heidän isänsä, joten en voi olettaa sopeutumisen tapahtuvan muutamassa kuukaudessa.

Eniten joudun muistuttamaan itseäni ja omaa vastuutani sisäänajossa. Minun on otettava paikkani sohvalta ja omassa makkarissani. Kuinka sen teen, niin sillä on suuri merkitys. En voi vaatia ja väkivalloin muuttaa heidän totuttuja tapojaan vaan hiljalleen ja lempeästi. On annettava aikaa itselleni taasen tottua lapsiperhe-elämään ja laittaa joka toinen viikko sivuun, aikuisen totuttu elämä. On minun vastuullani järjestänkö itselleni omaa aikaa arjen keskellä ja kuinka paljon annan itsestäni yhteiseen elämään. Ja annanhan minä. Luulin jo, että kotieläinpuistot ja Korkeasaari ovat jäänet taakse, olinpa väärässä.

Kehuttava on miestäni, jonka kanssa nämä asiat on keskusteltu. Saan ymmärrystä ja kehuja reippaudestani. Pojat ovat avanneet elämänsä ja minä omani heille. On tottumisen ja opettelun aika.

Onneksi minulla ei ole lapsia, joita tähän palettiin pitäisi sovittaa. Hiukset nousevat pystyyn kun vain ajattelenkin minun, sinun ja meidän yhteisiä lapsia. Exiä, joilla uudet kumppanit ja heidän minun, sinun ja yhteisiä lapsia. Kuinka kummassa siellä ehtii ajatella itseään, tottua rauhassa ja huomioida kaikkien osapuolten ajatukset ja tunteet.

Uusperheily on hitonmoista hommaa, mutta kannattavaa, sen tiedän jo nyt.