Olkoon niin, että olen turvassa.

Mietin usein, että miksi itsemyötäntuntoharjoituksessa sanotaan tuo yllämainittu. Mitä tekemistä turvallisuudella on itsemyötäntuntoon? Turvallisuus on pohjana ihan kaikelle, ihan kaikelle. Minä, jonka turvallisuuden tunne on tallottu, menetetty monta kertaa janoan turvallisuutta, tavoittelen sitä, ehkä joskus myös saavutan.

Tavoitan turvallisuuden toistaiseksi vain itsestäni, olen siis matkalla. Syvä suru syvällä kertoo minulle, että vain minä voin olla turvasatamani. Se pyytää uskomaan sanomaansa ja väsyneenä ollessa minä uskon. Hyvin nukutun yön jälkeen karistelen omasta totuudestani tuota harhaan johtavaa sanomaa, ja kiinnitän katsettani ulkopuolelle minusta. Itsemyötätuntoharjoitus kehoittaa suuntamaan omaa sisäistä rakkautta johonkin, joka elää minun itseni ulkopuolella. Lopulta sisäisen hyväksyvän rakkauden voisi laajentaa koskemaan koko maailmaa. Mutta lapsi minussa, nuori minussa ja lopulta myös aikuinen minäni väittävät vastaan ja pyytävät olemaan liikoja vaatimatta.

Minun on siis lohdutettava lapselle minussa, että korvaavat kokemukset aikuisiällä voivat jälkikäteen korjata turvallisuuden tunnetta. Ihan kuin kiipeäisi takapuoli edellä puuhun. Oksan vastaan tullessa ja veren valuessa ohimiolohkoon ja puuta olisi vielä metri tolkulla jäljellä. Tahtoisi luovuttaa ja lohduttaa lasta hieman etäämmältä ja sanoa, että koita nyt vain pärjätä. Pärjäsithän sinä lapsenakin. Mutta kuitenkin tuntuu siltä, että asioiden on oltava toisin. Tuntuu, että itsemyötätunto on tavoiteltavaa, jotta voisin kulkea tasapainoisemmin sekä helpommin hengittävänä eteenpäin. Siksi minä kuuntelen muita ihmisiä, jotka minulle nyt puhuvat. Vaiennan oman ja harmaaksi pinttyneet puheeni, ja toivotan niille hyvää jatkoa jossain toisaalla.

Minulle on aiemmnkin puhuneet ihmiset, joiden sisäinen kokemus itsestään ja maailmasta on lempeämpi ja realistisempi. En siis tunnekaan itseäni siten kuin muuta minut näkevät. Minun on siis kuunneltava enemmän muita kuin itseäni saavuttaakseni sisäistä turvallisuutta ja tavoittaakseni itsemyötätuntoa. Melkein muutan suuntaa takaisin, sillä joku ääni sisälläni meinaa yhdistää itsemyötätunnon ja ylpeyden toisiinsa. Pysähdyn taas miettimään, että miksi sekoitan kaksi asiaa toisiinsa? Miksi itsemyötätunto kalskahtaa korvissani itserakkaudella, turhalla ylpeydellä itsestä ja omasta erinomaisuudesta. Huokaan ja kuulen entisen elämäni eri ihmisten äänet pääni sisällä. Sanon noille ihmisille nyt suorat sanat ja pyydän heitä poistumaan. Tällä kertaa teen sen vakuuttavasti ja kummallista, että he eivät väitä vastaan, vaan poistuvat kulmiaan kurtistellen, ja mutisten ääneen omaa epäonnistumistaan. On siis tehtävä sovintoa entisen kanssa ja on ymmärrettävä kuka tai mikä ajaa minun itsemyötätuntoani kauemmas minusta.

Pidän tästä ristiriitaisesta vaiheesta. Pidän siitä siksi, että kuuntelen enemmän muita kuin itseäni. Puhun epävarmuuteni ääneen ja sen myötä osin siirrän vastuuta myös muille. Ymmärrän, että tarvitsen apua ja toisten sanoittamista. On helpottavaa, että vastaukset eivät olekaan tässä kohden heti alkuun minulla itselläni vaan saatan pyytää neuvoja sekä vahvistusta muilta. Helpotus. Tunnen kuinka pallean seutu antaa hiljalleen periksi ja saan tilaa hengittää. Minun ei tarvitse osata tätä vielä kokonaan ja mikä tärkeintä, minun ei tarvitse tehdä tätä yksin.

Olkoon niin, että olen turvassa. Kuulostaa paremmalta kun itsemyötätunto saavuttaa pysyvämpää sijaa mielessäni. Vaalin herääviä tuntemuksia sisäisen maailmani muuttumisesta ja levollisista tunteista, jotka uudelleen asuttavat minua. Menneisyyden äänet vaimenevat harjoitus kerrallaan ja lopulta hiljenevät kokonaan.

Vielä minä kaipaan tunnetta olevani turvassa toisen ihmisen kanssa.

Ja harjoitus jatkuu…Olkoon niin, että olen onnellinen….