Poikkeuksellisina aikoina ihmiset puhuvat eri tavoin, toimivat toisin ja ajattelevat tavallisuudesta poikkeavasti. Minulla ei varmasti ole mitään sellaista sanottavaa tilanteesta, jota ei ole mediassa, uutisissa tai somemaailmassa jo monelta kantilta käsitelty. Tuntuu, että jokainen miete, joka viivähtää mielessäni, ilmaantuu hetken kuluttua näkyviin krjoitettuna, piirrettynä, meeminä tai videona. Kaikki tapahtuu niin kovin nopeasti. Meemikoneisto istunee koneen ääressä odottaen hallituksen päätöksiä ja päätöksen jälkeen aloittavat kilpajuoksun siitä, kuka saa jaettua nokkelan ajatuksensa kaikille eteenpäin jaettavaksi.

Olen huolissani. Ymmärrän tilanteen vakavuuden. Tajuan olevani kohtuullisen turvassa sekä fyyisesti että taloudellisesti. Tiedostan, että tilanne mene ohitse. En ole luopunut toivosta. Joudun muuttamaan tapojani. Muutan mielelläni ajatuksiani ja näkökulmiani. Mutta se mihin en ollut varautunut oli aiempien kokemusten aktivoituminen.

Työni muuttui hetkessä lähiopetuksesta etäopetukseksi. Yleensä teemme työtä tiiminä, mutta eri syistä tiimin tuki puuttui. Koulussa jokaisella oli sama tilanne. Olin siis melko yksin aloittamssa suurta muutosta omassa työssäni, suurta muutosta oppilailleni sekä heidän huoltajilleen. Jostain syvältä aktivoitui toimintamoodi, joka astuu esiin kaaos-ja kriisitilanteissa. Pysähdyn ja mietin mikä on tärkeintä ensimmäiseksi. Kuuntelen sivukorvalla mitä muut tekeveät. Kysyn muutamia tarkentavia kysmyksiä niiltä, jotka ehtivät vastaamaan. Googletan, seuraan eri faceryhmiä ja päättelen sekä muodostan kokonaisia käsityksiä. Huokaan aina välillä ja taas jatkan. Koneistoni on käynnistetty, joten se käy myös levossa. Huomaan ajattelevani, että tämän minä osaan. Olen elossa ja saan käyttää kaikkia kanaviani täysillä.

Ajan kuluessa huomaan väsymyksen astuvan esiin. Jopa epätoivon, joka kasvaa syyllisyydestä. Syyllisyydestä siitä, että en osaakaan heti kaikkea. En kykene vastaamaan kaikkiin minulle esitettyihin kysymyksiin. Tunnen olevani alakynnessä digimaailman vaatimuksissa. Luulen, että kaikki muut osaavat kaiken ja minun vaatimattomat suunnitelmat ovat heikkoja. Huolestun, että piakkon saan tulvan tyytymättömiä huomatuksia aikatauluistani ja tehtävien ala-arvoisesta sisällöstä. Murehdin siis lisää ja oiva kykyni toimia kriisitilanteissa on ajamassa päin seinää.

Onneksi tuntemukset ovat tuttuja. Olen elämäni aikana usein ollut keskellä kriisiä ja epätietoisuutta. Onneksi olen terapiassa näitä käsitellyt. Huomaan, että minun on pysäytettävä itseni. Vaadin itseäni hengittämään. Vaadin itseäni kertomaan ihmisille olevani pulassa ellen saa apua. Jaan huoltajille ja oppilaille olevani keskeneräinen tässä tilanteessa. Ja vihdoin teen sellaista, mitä en aiemmassa elämässäni tehnyt; pyydän apua.

Voi kiitos! Kuinka ihanaa on ollakaan avuton ja avun äärellä. Poikkeustilanteissa kaikki ovat ensi kertaa uuden edessä. Olen saanut valtavan määrän ymmärrystä ja tukea sekä kollegoilta, huoltajilta, oppilailta että läheisiltäni. Minä en olekaan vastuussa koko maailmasta. Kukaan ei vaatine minua tilille, vaikka Teams ei ole juuri nyt täysin hallussa. Olen harjoitellut kohta 49 vuotta ja nyt pandemian keskellä tajuan monta asiaa.

Parisuhteessani jouduimme olemaan enemmän etäsuhteessa kuin yleensä. Asumme muutenkin kahdessa kodissa, mutta nyt etäilyä aiheutti näkymätön virus ja sen aiheuttamat uhat. Riskiryhmäläisiä. flunssaa, ehkä vähän yskää ja epätietoisuutta tarttuvuudesta. Samaan aikaan otin haltuun työssäni asioita yksin, ja istuin kotonani yksin miettien, että mieheni on kotonaan yksin.

Lähes kuuden vuoden tasapainoinen ja turvallinen ihmissuhde ei takaa turvallisuuden tunnetta yksin olevassa mielessä. Ajauduin ikään kuin kuplaan, jossa en ole naimisissa, en parisuhteessa ja vastuu kaikesta on yksin minulla. Kyllä puhuimme puhelimessa ja viestittelimme. Kyllä kuulin päivittäin jonkun kauniin sanan ja sain etänä halauksia. Silti minä omassa kuplassani pohdin kuinka saan vakuutettua toiselle etten minä tahallani tällaistä tilannetta ole aiheuttanut. Pohdin, että kuinka saan todennettua, että kyllä teen edelleen parhaani suhteemme eteen.

Oli siis helpompi ajatella, että olen yksin ja oikeastaan minusta johtuvaa on tämä ekstraetäily. Ja vaikka etäilyllä oli perustellut syyt, ihan valtiotasolta annettuna, niin syy oli yksin minun. Minä olin hankala enkä rittävästi huomioinut miestäni. Olen noin 30 vuoden ajan harjoitellut parisuhteita ja luulin jo vähän osaavani. Ja jälleen pandemian keskellä tajuan tarvitsevani lisää luottamusta mieheeni, hänen rakkauteensa ja siihen ettei hän lähde luotani viruksen vuoksi.

Läheiseni ovat edelleen läheisiäni. Huoli äidin huolesta näin etänä onkin suuri huoli. Juuri nyt, kun en voi, enkä saa matkustaa, oli äitini keskellä huolten merta. Äiti, jota ei joskus ollut, mutta nyt on. Onneksi huoli vaimenee, mutta ajatus siitä että olisin kaukana voimatta matkustaa, on hetken kovin pysäyttävä.

Isäni on soitellut. Isä, joka ei pidä puhelimessa puhumisesta.

Minä, joka olen itseni nimennyt perhevammaiseksi, olenkin vanhempieni huomion alla ja he minun. Itkettää ja moni aiemman elämän surut hellittävät kyynel kyyneleeltä. Voi pandemia minkä teit.

Lapseni, voi lapseni! Huomaan miettiväni heitä useammin. Minussa aktivoituu huoli. Minun ei tarvitse olla huolissani tyttärestäni, mutta hänen haudallaan rukoilen hän auttamaan veljiensä sekä siskonsa suojelemisessa.

Saan puhelimitse kiinni toisen poikani sekä bonustyttäreni. Pieni viesti tai ääni saa huolena hetkeksi laantumaan. On valtavan lohdullista puhua aikuisen lapsen kanssa, hänen, joka vaikuttaa aikuisemmalta kuin itse. Kuinka viisas voikaan lapsi olla. Mutta hän jota en saa kiinni, on silti yhtälailla mielessäni sekä sydämen syrjällä. Pyydän siis tytärtäni olemaan ekstrasuojana myös hänelle.

Näin minä siis puhun kuolleelle elävien puolesta. Tämä poikkeustilanne aktivoi myös ymmärryksen kuoleman lopullisuudesta.

Lopulta on niin, että vain ihmisellä ja rakkaudella on suurin merkitys elämässä. Näin minä ajattelen kuvatessani sinivuokkoja sekä lintukoristetta Christinan haudalla. Ajattelin kaikki rakkaitani ja myös itseäni, jota rakastan päivä päivältä enemmän.

Minun on hyväksyttävä aiempi elämäni ja myönnettävä että kaikki siellä kokemani saattaa aktivoitua koska vain uudestaan. Toisaalta myös ymmärrykseni herää nopeammin. En vaikene pitkäksi aikaa tuntemuksistani vaan jaan ne auliimmin muiden kuultaviksi. Huomaan, että muutamassa viikossa olen saavuttamassa tasapainoisemman tilan. Ennen vanhaan olisin kummastellut oloani, syyllistänyt itseäni loputtamasti ja kokenut olevani huono ihminen ainakin kuukausien tai jopa vuosien ajan.

Kannustan siis tuntemaan ja tunnistamaan. Kannustan puhumaan tai kirjoittamaan. Aiemman elämän ja sen kokemukset voi kääntää vahvuudeksi ja sen myötä aiemmasta elämästä on hyötyä paitsi sinulle, niin myös muille.

Pandemian keskellä yksittäinen ihminen elää kaikesta huolimatta täyttä elämää.

Tänään minä kosketan mieheni lämmintä ihoa ja suljen sydämeeni kaikki minulle rakkaat. Luon kuplan, jonka sisällä kaikilla minulle tärkeillä on kaikki hyvin. Kohti kesää ja valoa. Kohti elämää <3