Hän sanoo minua enkeliksi
Hän sanoo minua enkeliksi. Hän, joka on elänyt 85 vuotta ja hän, joka on synnyttänyt, haudannut, sairastanut ja kokenut. Hän, joka ottaa minut vastaan halauksella ja hän, joka on kattanut kauneimmat astiansa vain minua varten.
Ystävämummoni ulottuu minua olkapäähän asti. Halatessa tunnen hänen pehmeän poskensa omaani vasten. Uurteet kasvoissa ja käsissä kertovat elämästä ja niiden väleissä asuu kaikki koettu ja tunnettu rakkaus. Kädet, jotka puheen keskellä sivelevät hajamielisesti polvia, ovat aiemmin päivällä vaivanneet pullataikinaa, vain minua varten. Pullaa syödessä on juotava myös kahvia ja kuten varmaan arvaatkin, ei yksi kupillinen riitä. Ei riitä myöskään yksi pulla, ei yksi piirakka eikä yksi leivos. Rakkaus asuu kahvissa sekä tarjottavissa ja olisi loukkaus kieltäytyä. Vanhanajan vieraanvaraisuus on tänä päivänä usealle vieras käsite. Kahvitteluun on käytettävä aikaa ja siihen on antauduttava nauttien. Samalla istutaan vastapäätä toista katsellen silmiin ja muistaen kysyä ne tärkeimmät kuulumiset.
Tärkeimpiin kuulumisiin kuuluvat läheisten hyvinvointi. Emme juurikaan puhu omasta terveydestä tai omasta jaksamisesta. Hieman niitä sivuamme ja muistutamme olevamme onnekkaita, koska olemme nyt juuri tässä, elämme ja saamme kokea. Ystävämummoni on sairastanut usean vakavan sairauden, mutta hän tuumii olevansa onnekas, koska on saanut elää pitkän ja terveen elämän. Sairaudet ovat totta, mutta ne eivät määritä tätä päivää. Hän on mielestään vain onnekas. Hän ajattelee, että vain tällä päivällä on merkitystä ja jollain on vielä huonommin.
On pysäyttävää ja ajatuksia herättävää kuulla kerta toisensa jälkeen, hänen riemunsa ja rakkautensa lapsenlapsiinsa ja lapsenlapsenlapsiinsa. Omat lapsensa hän haudannut. Oman miehensä hän on haudannut. Meitä yhdistää siis lapsen menetys ja sen aiheen äärelle pysähdymme joka kerta tavatessamme. Hän ei tohdi kuormittaa lapsenlapsiaan suremalla heidän äitinsä kuolemaa. Siis me kaksi äitiä suremme ja tunnstelemme elämää kuoleman äärellä ja sen jälkeen. Rakkaus lapsenlapsiin ja heidän lapsiin on käsin kosketeltavaa. Kaikesta kuolemasta huolimatta, meidän tapaamisilla on läsnä suuri määrä elämää.
Minulle on sanottu, että säästä itseäsi, älä käy niin usein. On kysytty, että miksi tuntemattoman luona. On kysytty, mitä hyödyn. On ihmetelty ja ajateltu, että en kuitenkaan kauaan jaksa. Toisaalta on ilmaistu, että pitäisi itsekin. On pohdittu, että onpa hienoa. Viisaammat ovat sanoneet, että auttaminen tuo hyvää mielen. Olen ehdottomasti samaa mieltä. Auttaminen oli minullakin alunperin lähtökohtana, mutta en osaisi tätä siksi enää nimetä. Koen itse saavani enemmän kuin annan. Ystävämummoni kautta pyrin enemmän ajattelemaan hyvää ja läheisteni merkitystä. Ystävämummoni keskityy olennaiseen, elämään ja rakkauteen.
Tiedän elämän yllätyksellisyyden sekä rajallisuuden. Tajuan, että jonain päivänä ehkä seison hänen hautansa äärellä. Itken, suren ja kaipaan ystävää. Voihan olla, että minä lähden ensin ja hän jää kaipamaan. Hetkenä, jolloin tajuaa toisen kuolevaisuuden, tajuaa myös sen, että rakastaa.
Olen kahden ja puolen vuoden aikana saanut ystävän. Aloittaessamme minä olin Spr:n ystäväpalvelun koulutettu ystävä. Hän oli ihminen, joka koki tarvitsevansa ystävän. Unohdan olevani ystäväpalvelun lähettämä sillä minä menen ystävän luo. Minua odottaa ystävä, joka kutsuu minua enkeliksi.