Katselin vesipulloja, ja katselin kasvia. Tuijotin kelloa ja odotin kärsivällisesti. Kello oli hieman vaille kahdeksan ihan tavallisena keskiviikkoaamuna. Ohitse kulki ihmisiä, jotka availivat työhuoneidensa ovia ja mietin, kuka heistä olisi se, joka minut kohta tapaisi. Nainen pysähtyi kohdallani, katsoi ystävällisesti silmiin kysyen nimeäni. Vastasin, ja sain kehoituksen siirtyä yhden oven taakse istumaan nojatuoliin kertomaan, miksi haluan tavata psykiatrisen sairaanhoitajan. 

Syynä tuoliin istumiseen ovat menneisyyteeni sekä nykyisyyteni. Nuo kaksi ovat kohdanneet ja luoneet kummallisen verkoston. Tarvitsen apua selvittämään mikä on mitäkin. Tarvitsen ulkopuolista ja objektiivista ihmistä, jolta puuttuvat tunnesiteet sekä ennakkoajatukset minusta. Tarvitsen sitä, että puhun ääneen kaiken sisälläni olevan, oksennan sen vastapäätä istuvan ihmisen kuultavaksi täysin säälimättä ja varomatta sanonko jotain oikein tai miettien onko minulla lupa tuntea näin. Minulle kerrotaan, että ensimmäisellä kerralla on aikaa puolituntia ja vakuutan käyttäväni sen tehokkaasti. Ajan kuluessa vuodatin pääni sisällön tehokkaasti kuten lupasin. Sairaanhoitajan silmät kostuivat kaksi kertaa ja loppuun hän sanoi, että hyvä kun tulit. 

Olen aikoinaan sairastanut keskivaikean masennuksen. Olen istunut yhteensä kaksi vuotta jutellen ja pohtien elämääni. Olen tukeutunut ihmiseen, jonka suhde minuun on ammatillinen. Olen tukeutunut vuosien varrella myös ystäviin, mutta pääni ruuhkautessa tarpeeksi, mietin ensin itse ja sen jälkeen mietin ammattilaisen kanssa, ja vasta sitten avaudun kunnolla ystäville sekä läheisille. Näin minä toimin. Minun täytyy olla ensin itse reipas ja pohtiva. Työnnän läheiset tuolloin hieman kauemmaksi ja tarvitsen rauhaa. Tarvitsen hiljaisuutta ja yksin oloa. Puhun nykyään jo hieman avoimemmin läheisilleni, mutta olen sitä mieltä, että rankemman pohdinnan suoritan yksin ja ammattilaisen kanssa. Tämän teen näin siksi, että olen minä ja minusta on muotoutunut tälläinen menneisyyteni vuoksi. 

Olen tälläinen siksi, että elämässäni on tapahtunut useita traumatisoivia tapahtumia. Olen muotoutunut ihmisten ja elämän vaikutuksesta. Herkällä hetkellä olen tullut torjutuksi usein ja siitä syystä minun on vaikea pyytää apua. Tunnen, että minulla ei ole oikeutta tukeutua läheisiin liikaa, jotten rasita heitä ja etteivät he luulisi, etten pärjää. On helpompi olla tukena kuin heikkona. On helpompi pärjätä yksin, sillä oikeasti kenelläkään ei ole aikaa minulle. Mietin, että lopulta isojen kysymysten ääressä jokainen meistä on yksin. Yksin on lopulliset päätökset tehtävä ja yksin on vastuu niistä kannettava. Voin puhua ja jakaa ajatuksiani, mutta lopulta kukaan ei pääse mieleni sisään, eikä kukaan voi tehdä elämääni koskevia ratkaisuja. Lopulta jokainen on siis yksin. 

Minulla on mahtavia ystäviä, läheisiä ja maailman mahtavin mies. Silti he eivät ole vastuussa minusta eivätkä he voi olla joka hetki minua kannattelemassa. Tukeudun, mutta olen perisluonteeltani reipas, introvertti, itsenäisesti toimiva ja ajatteleva. Tukeudun siis ammattiapuun ja itseeni. Kun saan ajatuksiani järjestykseen, niin haen läheisiltäni empatiaa, läheisyyttä ja myötätuntoa. Tahdon saada heiltä naurua, iloa ja rakkautta. Onnekseni saan niitä kaikkia. Jaan heille myös synkät ajatukseni, mutta vasta sitten, kun ne ovat jo hieman valoisammat. 

Keväällä en vielä ajatellut, että minä, seesteinen, kaikenalaista kokenut nainen,olisin syksyn tullen istumassa vastaanotolla. Läheisilleni on tapahtunut paljon asioita, joista minulla ei ole oikeutta tässä kertoa. Tapahtuneet ovat isoja ja vakavia ja niitä on useilla läheisilläni. Tapahtuneet ovat sellaisia, että niiden selvittämiseen menee vuosia. Tapahtuneet ovat myös sellaisia vaikutukseltaan, että omat aiemmat traumani ovat kaivautuneet esiin. Ne vyöryvät ja yrittävät sekoittua nykyisyyteen ja tunnen aika ajoin hapen loppuvan. Ajattelen, että miksi juuri minulle? Eikä minulla ole oikeutta onneen ja tasapainoiseen elämään? Pilaanko läsnäolollani muiden elämän? Aiheutanko olemassa olollani pahaa? Miksi en jaksa olla kaikkien tukena? Miksi olen huono ihminen? Ja samaan aikaan näitä miettiessäni vastaan itse itselleni, että taidan olla väsynyt. Vastaan itselleni, että lepää hyvä ihminen ja otapa järki käteen. Ja niin minä teen. Otan järjen käteen ja sysään tunteeni vintille odottelemaan. 

Minulle on sanottu, että olen rohkea ja reipas. Huoh……Istun tätä kirjoittaessa oman kotini sohvalla. Mieheni istuu oman kotinsa sohvalla. Silti tunnen olevani enemmän naimisissa kuin koskaan aiemmin. Uusperheily sai pisteen, ainakin joksikin aikaa. Parasta on, että olen tajunnut tehneeni oikean miesvalinnan. Mieheni tajuaa tilanteeni ja hänen on keskityttävä omiin asioihin ja omiin läheisiin. Tällä ratkaisulla saan tilaa suunnata voimiani omien läheisteni tukemiseen. Tunnustan, että tarvitsen yksinoloa, jotta mieleni lepää. Mieleni tarvitsee kuplaa, jonka sisällä ei ole muita kuin minä. Tarvitsen tilan, jossa kukaan ei kysy minulta mitään, ei tarvitse minua, eikä tahdo minun olevan läsnä. 

Elämässä ryvettynyt ja väsynyt. Elämässä ymmärtänyt omat rajoitteeni ja omat voimavarani. Ymmärrys puhumisen merkityksestä ja siitä, että ammattilainen vastaa tällä hetkellä tarpeisiini parhaiten. Samaan aikaan uupumukseni ja väsymykseni keskellä tajuan olevani onnekas. Rakastan työtäni ja saan siitä voimaa. Rakastan miestäni ja tajuan, että olemme toisiamme varten, vaikka emme näe päivittäin. Rakastan läheisiäni, jotka ymmärtävät traumatisoituneen naisen tapaa toimia ja ajatella. Rakastan sitä, että riittävän moni hyväksyy minut tälläisena. 

Siksi menen uudellen tapamaan sairaanhoitajaa. Siksi kerron tämän sinulle, jotta en jää kuplaani lopullisesti. Siksi kerron tämän, koska elämä on mielestäni ihme, se on kaunis ja se on myös väsymystä onnen keskellä. 

Kiitos, kun kuuntelit.