Tästä on parempi puhua nyt

20181113_142029.jpg

Kaktuksen nimi on Kellervo. En keksinyt sitä itse, vaan oppilaani, joka tarkasteli pientä kasvia ja tuumasi sen olevan selvästi Kellervo. Kellervoin paikka on minun pöydällä, mutta kahdeksan muuta viihtyvät oppilaiden läheisyydessä. 

Minulla on mieleni päällä useita asioita. Ne ovat muodostaneet melkoisen kasan ja alimmaksi meinasi jäädä positiivinen mieli ja sen kanssa lähes hautautui hyviin asioihin keskittyminen. Mieleni mustissa lokeroissa viihtyvät tuntemukset ja tapahtumat saavat vielä seljetä jsekä ryhdistäytyä hieman iloisemmalle mielell,e ja vasta sitten päästän ne ulos sopivasti siistittynä versiona. Kun elämä näyttää kurjia puoliaan meinaan ensin vajota, mutta tarraan kiinni hyvän reunuksiin ja olen keskittynyt työni tuomiin hyviin asioihin. Niihin hyviin asioihin kuuluu yhdeksän kaktusta sekä kuusi uutta pöytää, jotka todellisuudessa olivat matkalla kaatikselle, mutta saivat uuden elämän meidän luokassa. 

Karvis on edelleen Ylen Puoli seitsemän-toimituksessa ja oppilaani ovat kärsivällisesti odottaneet ohjelman tuloa. Odottavan aika on tunnetusti pitkä, todella pitkä ja mietimme tiimini kanssa mitä tehdä. Meidän koulussa on eri mukava kouluisäntä, joka lähti mukaan projektiin, jossa sahattiin pöytien jalkoja lyhyemmiksi, porattiin kaappeihin kiinni hyllyjä ja varastoitiin vanhat kalusteet jonnekin koulun uumeeniin. Oppilaat saivat yksi kerrallaan pöydän eteensä ja pöydän eteen pyörillä liikkuvan tuolin. Kahden pöydän väliin vihreän sermin, joka sopivasti jakaa ja rajaa omaa tilaa. Uusia pöytiä on kuusi. Oppilaita kahdeksan. Avuksi on jakaminen ja eriaikaiset lukujärjestykset. Erityisoppilaat osaavat täysin sovussa jakaa yhteisen pöydän kaverin kanssa. Ei riitaa eikä kiroilua. Maltillista odottamista, että oma pöytä ei olekaan vain oma ja jos kaveri ei ole lähtenyt kotiin itse saapuessa kouluun, niin voi istua jonkun toisen paikalla odotellessa. Sopuisaa ja kertakaikkiaan sydäntä lämmittävää toimintaa. Nämä oppilaat, jotka ovat erityisiksi sanottuja ja jotka ovat kantaneet niskassaan muiden oletuksia ja ennakkoajatuksia, ovat levollisia ja arvostavat uutta oppimisympäristöään. 

Pöytiä on pesty ja kaapit ovat sisältä hyvässä järjestyksessä. Sermiin on kiinnitetty tarra-alustat, johon liimataan onnistumisista kannustustarra. Omia kuvia ilmestyy hiljalleen ja kaapin seinät odottavat oppilaan itsensä luomaa taidetta. Pidämme jossain vaiheessa taidenäyttelyn vanhemmille ja esittelemme luokkaamme ylpeydellä. Siitä tulee meidän näköinen. 

20181116_154144.jpg

Entäpä nuo kaktukset. Ajattelin, että hommaamme pienet kasvit uusille pöydille. Tiimikaverini kävi ostamassa samanoloiset kaktukset jokaiselle. Oppilaiden tultua kouluun jokainen sai valita omansa. En olisi uskonut sitä iloa ja tyytyväisyyttä, joka oppilaiden olemuksesta välittyi. Oppilaat asettivat oman kasvinsa pöydän kulmalle ja katselivat sitä tyytyväisenä. Yksi oppilas henkäisee heti kouluun tultuaan hieman hiilidioksidia kasvilleen, jotta se voisi paremmin. Kaktuksia suihkutellaan ja niistä tulee kuulemma niin kauniita ja ihan kuin niiden piikeissä olisi timantteja. Kaktuksia paijataan ja onpa se otettu viereen, kun tietokoneen ääressä on katsottu luonto-ohjelmaa. 

Kuten moni muukin asia meidän luokassa kasvaa ja kehittyy, niin nyt kaktukset on istutettu uusiin ruukkuihin ja niille on annettu myös nimet. Etsin sopivia ruukkuja ja muistin, jopa mullan. Löytötavaroista lainasimme nahkahansikkaat, jotta piikikäs kaveri saatiin uuteen ruukkuun. Pekka, Patonki ja Tupsu sekä muutama muu kasvavat innokkaassa ilmapiirissä ja tuovat enemmän iloa, kuin olisin kyennyt kuvittelemaan. 

Karvis, tuo pieni ja pehmoinen, joka on yli puolen vuoden ajan tuonut monta ilon hetkeä, on saanut piikikkäitä kavereita. Kunhan Karvis tulee takaisin Yleltä, niin teemme sen omalla facesivulleen päivityksen, jossa yhdeksän kaktusta ja pieni pehmeä karvapallo ovat sulassa sovussa erilaisuudestaan huolimatta. Näin ovat oppilaani pyytäneet ja mehän niin tehdään. 

Oppilaiden kanssa on Karviksen kanssa tulossa vielä graffitiprojekti…..Siitä enemmän, kunhan se ensin toteutuu, mutta siitä tulee jättihieno juttu.

Keskityn siis hyvään ja positiiviseen. Se ei ole vaikeaa, kun istuu samalle tasolle lapsien kanssa. Ei ole vaikea nähdä hyviä puolia elämässä, kun näkee pienen lapsen paijaavan kaktusta ja toisen avaavan kaapin oven ja vielä kerran suoristavan kirjat, ihan vain varmuuden vuoksi.

Suhteet Oma elämä Mieli Työ

Isä

Parasta mitä suhteessani isääni on tapahtunut, on se, että hän muuttui aikoja sitten inhmilliseksi. Hän tipahti jalustalta, mutta ei romahtaen. Hän muuttui virheitä tekeväksi vanhemmaksi. Oli aika, jolloin en uskaltanut tai osannut ajatella isääni ihmisenä, virheitä tekevänä yksilönä. Lapsuuteni ei ollut tavanomainen, joten kasvatin ajatuksissani isäni hauraaksi ja ihmeelliseksi, sillä maailmani olisi romahtanut, mikäli olisin ajatellut hänen olevan ihan vain mokaava ja aika ajoin onnistuva. 

En muista istuneeni isäni sylissä kuin kerran. Muistan hänen kerran lukeneen minulle Aku Ankkaa. Isäni ei juuri puhunut, ei avannut ajatusmaailmaansa eikä johdattanut minua ohjeineen kohden omia valintojani. Taustalla hän on aina ollut ja taustalla tiedän hänen aina olevan. Pidän isäni mielummin taustalla, kuin edessäni kulkemassa. Olen itse tieni raivannut ja virheeni tehnyt tietäen, ettei isäni arvostele. Ei hän toki neuvokaan, mutta ei myöskään kerro kuinka minun tulisi elää. Apua olen saanut hetkinä, jolloin lapseni tarvitsi uudet talvikengät tai tarvitsin autoa päästäkseni lapseni kanssa lääkäriin. Järkevää apua. Niin moni isäni ikäinen osoittaa rakkauttaan ja isyyttään. 

En muista isäni koskaan sanoneen minulle, että rakastaisi minua. Jotenkin vain tiedän sen olevan totta. On ollut hetkiä, jolloin haaveilin isäni olevan toisenlainen. Sellainen, kuin elokuvissa. Sellainen, joka ryntää paikalle, kun hänen tytärtään on loukattu tai valmiina rakentamaan ja korjaamaan. Haaveilin, että isäni ottaisi minut kainaloon ja sanoisi kaiken järjestyvän. Mutta minun isäni ei ole sellainen. Minun isäni tulee kyllä paikalle maltillisesti, kuuntelee ja ehkä antaa ajatuksensa. Hän on hieman hämillään, jos häntä halataan. Liikkuttavan kömpelösti hän ottaa sen vastaan, ehkä myös pitää siitä, mutta huokaiseen hieman helpotuksesta päästessään vähän kauemmas liiasta läheisyydestä. 

Oli liikuttavaa nähdä kuinka isäni, jonka on vaikea osoittaa tunteitaan. kosketti lapseni hiuksia, silleen hellästi. Hän kosketti noita pieniä ihmisiä luontevasti, leikki ja luki. Niin, ihana ukki, isoisä.

Pidin vuosien ajan isääni etäällä elämästäni. Harmittelen sitä, sillä tiedän varmasti loukanneeni häntä. Hain omaa vanhemmuttani ja kapinoin jälkikäteen osia lapsuuteni asioita, joissa isälläni oli väistämättä roolinsa. Olin pettynyt ja virheellisesti ajattelin aiemman elämän tehdyt teot, välinpitämättömyydeksi. Olin väärässä. Isäni oli kokematon ja yritti parhaansa niillä eväillä, jotka hänellä oli. Tein sen, minkä jokainen lapsi jossain vaiheessa tekee, eli kyseenalaistaa oman vanhempansa vannoen, ettei ikinä itse olisi vanhempansa kaltainen. Osin oikein ja osin niin väärin ajateltu. Nyt itse vanhempana, aikuisten lasten äitinä, olen pahoillani ikävistä ajatuksista ja liiallisista odotuksista, joita isäni joskus olen liittänyt. Olen omassa vanhemmuudessani tehnyt niin paljon virheitä, että ymmärrän olleeni isälleni kohtuuton. Jotenkin luulen, että isäni tämän ymmärtää ja saan anteeksi. Toivon, että omat lapseni omaavat joskus saman armollisuuden omaa vanhemmuuttani kohtaan. 

Me rakennamme isäni kanssa uuudenlaista suhdetta. Emme ole koskaan riidelleet eikä välimatka koskaan ole ollut niin pitkä, etteikö ääni olisi kuulunut ja etteikö tunteet olisi tuntuneet. Silti me jotenkin lähennymme. Olen isäni lapsi, joten isäni ehdottaessa tapaamista ravintolassa, tuntuu se minusta hyvältä, vähän kuin lapsesta. Luulen, ettemme helpolla pääse irti asetelmasta, jossa vanhempi on vanhempi ja lapsi on lapsi, riipumatta kummankaan iästä. Taannun lapseksi ja vastaan isäni kysymykseen, että tietysti tulen. 

Ei ole mitään aikarajaa, eikä mitään oikeaa ikää, jolloin suhteet olisivat valmiit tai niitä ei enää voisi muuttaa. Vanhemmuus on jatkuva matka. Nyt kykenen puhumaan isäni kanssa vanhemmuudesta. Hän on seurannut sivusta matkaani ja seissyt vieressäni haudatessa lastani. Hän on se, joka tapaa yhtä lastani, kun hän ei meitä muita tällä hetkellä kykene tapaamaan. 

Isäni ei ole sankarini. Isäni ei ole ihanneisä eikä sellainen, jota kadehditaan hänen erinomaisista ja ylivoimaisista kyvyistään. Hän on isäni, hän on ihminen. Siksi rakastan isääni valtavasti ja olen onnekas, että voimme muokata suhdettamme meille sopivaksi. Pidän isäni pehmeästä äänestä ja naurahduksesta, joka on merkki meidän yhteisestä huumorintajusta. Me olemme hyvä isä ja tytär.

 

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Ajattelin tänään