Joskus teen päätöksiä tietämättä mikä on lopputulos. Tiedostamatta tehdyt päätökset saattavat avata sisäisiä lukkoja, ja ahaa-elämykset valtaavat tilaa jumituneelta tavalta ajatella. Epämääräinen ahdistus irrottaa otteensa itkun kautta. 

Varasin itselleni paikan rumpurentoutukseen. Mieleni sopukoissa kyseenalaistin päätöstäni, mutta päätin kokeilla pyrkien työntämään skeptiset tuumaukset taka-alalle. Huumorintajuni tuotoksina sain mielikuvia päähän ihmisestä, joka paukuttaa muka-muka noitarummun tekelettä. Shamaani ja savusta tukahtunut teltta, kiihtyvä rummun pauke, joka imitoi sydämen sykettä. Toisaalta mietin ihmisiä, jota nyky-yhteiskunnan turruttamina hakevat alkukantaista yhteyttä itseensä keinotekoisesti, makaamalla joogahuoneen lattialla rentotuen niin pirusti, jonkun lyödessä rumpua epämääräisen suunnitelman mukaan. 

Laskeuduin matolle, joka oli yksi kehän muodostelmaan asetetuista. Mietin hetken, että mitähän joku psykolgi analysoisi paikkavalinnastani. Olisiko merkitystä sillä, että olen lähempänä ikkunaa vai suljettua ovea? Pyrin tasaamaan hengitykseni ja huomaan ärsyyntyväni ihmisten puheesta ja tottelemattomuudesta  noudattaa ohjaajan tovetta jättää turhat tavarat pukuhoneen puolelle. Kännykkää räpläävä nainen oli parempi sulkea pois näköpiiristä, joten suljin silmät. Mietin, muiden syitä tulla paikalle ja huomasin syyllistyväni ajatuksiin, jotka poistivat ihmisiltä aidon tavoitteen rentoutua ja päättelin heidän olevan paikalla vain siksi, että se olisi niinku hienoa, ja niinku siten voisi sanoa, että minä se käyn rentoutumassa ja olen olevinani niin henkinen. Lähtökohta omaan rentoutumiseen ennakkoluulottomasti oli kehno, myönnän, ja vain siksi, että oma pääni oli ruuhkainen ja epämääräisen ahdistunut. 

Ohjaaja ilmaisi aloittavansa. Ympärillä kahisi ihmisten laskeutuessa ja hakiessa sopivaa asentoa, jossa malttaisi viettää seuraavan tunnin ajan. Asettelin tyynyä paremmin ja tunsin jokaisen kohdan kehossani narisevan vaatiessani niitä rentoutumaan kovaa alustaa vasten. Tiedostin vasemman pakaran kireyden. Pakara oli pahastunut edellisen illan istumisesta joen rannassa kosteutta huokuvalla nurmikolla. Tasasin hengitystä ja olin tyytyväinen kyetessäni hengittämään estotta nenän kautta. Sitten tuli itku. Voi hyvän tähden. Olenko niin helposti manipuloitavissa, että ohjaajan sanat, rummutuksen mahdollisista tunteita herättävästä kyvystä, saavat aikaan tunnevyöryn vai olenko niin virittynyt, että kehoni luuli minun haluavan itkeä?

Rummun vaihteleva rytmi täytti tietoisuuttani. Yskitti, joten käänsin kylkeä. Kuuntelin jälleen ja keskityin hengitykseen. Vieressä oleva kuorsasi ja mietin hänen maksaneen 15 euroa nukkumisesta rummun tahtiin. Kehossani oleva vesi resonoi rummun värähtelyn myötä, niin ohjaaja oli kertonut. Resonoi ja värähteli, mutta en ollut varautunut syvään suruun enkä välillä vilahtavaan vihaan. Mitä hittoa? Vaihdoin jalkojen asentoa ja keskitin hengitystä hiljalleen rentotuvaan pakaraan. Kummallisia ajatuksia. Menetin lopulta ajan ja paikan. Kuuntelin oudon kannattelevassa kuplassa rumpua ja sen vaihtelevaa rytmiä. Tajusin kehoni antavan periksi ja ajatusten muuttuvan vailla sisältöä oleviksi. Minä olin yksin maailmassa ilman aikaa ja paikkaa. Ikiaikainen tunne sydämen sykkeestä yhteydessä hengitykseen. 

Lopuksi istumme ja siirrymme todellisuuteen. En ole ainoa, joka itki, en ainoa joka tunsi surua ja vihaa. Osa koki hämmennystä ja ne jotka nukkuivat, olivat hiljaa ja ehkä miettivät mistä jäivät paitsi. Ohjaaja varmisti, että kaikilla oli kaikki hyvin. Nousen hiljaa ja haluaisin jatkaa tunnelmaa, jossa olin vain minä hengitykseni kanssa. 

Aika ajoin mietin, mistä epämääräinen ahdistus saa alkunsa. On ehkä niin, että ahdistuksella on syynsä sen tahtovan muistuttaa minun etääntyvän itsestäni, ja siitä, mitä ihmisenä oleminen oikeastaan on. Ympärillä oleva elämä täyttää kaikki aistit ja vaikka kuinka kuljet mielestäsi vain omaa polkuasi, niin väistämättä altistut muiden odotuksille. Muiden elämä ja eri kautta välittyvät kuvat ja viestit saavat pohtimaan omaa onnistumistasi ja kyseenalaistamaan omaa tapaa elää. Liiallinen määrä informaatioita muiden ihmisten elämästä ja kokemuksista saa ahdistuneen tuntemaan epäonnistumista omassa elämässään. On siis pysähdyttävä ja suljettava muu maailma ulos. On kuunneltava itseä ja kuiskuteltava omiin korviin oman elämän hyvyyttä ja kelvollisuutta. On muistutettva itseä hengitämisestä ja tuntemisen merkitystä. On hyvä pienentää laajentamisen sijaan. On hyvä näin. Ei tarvitse kehittyä, ei perustella aikä todentaa argumenttien todenperäisyyttä. On syötävä, on juotava ja on hengitettävä. 

Ihminen on kovin etäällä siitä, miksi ihminen ehkä alunperin on tarkoitettu. Ei siis ihme, että hukkaan itseni ihmeellisiiin ja keinotekosiin pyörteisiin, jotka houkuttavasti lupaavat kuitenkaan pitämättä lupauksiaan. Ihmisen on hyvä olla pienemmässä tilassa ja levättävä suuren maailman ryminältä. 

Menen toistekin rumpurentoutukseen. Menen myös muihin rentoutuksiin ja joogatunneille. Ei tee pahaa keskittyä hetken jonkun toisen ohjauksessa kuuntelemaan itseä. Joku puhuu sinulle lempeitä muistuttaen armollisuudesta ja luvasta tuntea juuri niin kuin tuntee. On hyvä olla jonkun kannateltavana.