Menin naimisiin puolitoista vuotta sitten. Oli muutamasta sentistä kiinni, että häät olisivat jääneet juhlimatta ja kakku syömättä, sillä nettideittimaailmassa voi kriteeriksi laittaa mm. ihannekumppanin pituuden. Näin tein minäkin ja mieheni jäi sen alle. 

Televisiosta tulee mainoksia Suomen Bachelorista ja siinä naiset listaavat ihannekumppanin ominaisuuksia. Urheiluauto, taidenäyttely, pitää kädestä, jääkiekkoilija, puhuu ja pussaa ja ja ja…Sitten Pim! Ovesta ilmestyy raamikas kaikki haaveet täyttävä mies. Mies on luonnollisesti pitkä. Hänellä on myös leveät hartiat ja suuret kädet. Hänen rinnallaan nainen tuntee itsensä naiseksi ja tulee tunne, että mies kykenee suojelemaan naistansa kaikelta maailman pahalta. 

Ohjelmaa aiemmin katsoneena vahvistuu mielikuva, että miehen tule olla kaiken osaava ja ehdottomasti myös romanttinen. Ohjelma vahvistaa myös käsitystä siitä mikä on romanttista. Ruusut, viini ja hyvä ruoka sekä silmiin tuijottamista aurinigonlaskun aikaan. Miehen kädet peittävät suojelevasti naisen pienet kädet ja hartioille suojaksi levitetty miehen takki näyttää suloisen suurelta. 

Kirjallisuus, elokuvat ja osa tämän päivän televisiotarjonnasta tuuttaavat tiettyä mieskuvaa, joka olisi oikeanlainen täyttämään naisen oikukkatkin tarpeet, unelmat ja haaveet. Miehen tulee olla ihmeolento, joka kurvaa paikalle urheiluautolla ja on samaan aikaan huolissaan ilmastonmuutoksesta. Tärkeintä on kuitenkin se, että mies on fyysisesti isompi ja vahvempi kuin nainen. Niin minäkin ennen ajattelin, ennen kuin mieheni ohitti pituuskriteerini ja laittoi viestin.

Muistan odottaneeni jännittyneenä ensitapaamistamme. Muistan kuinka katsoin miestä silmiin, jotka vastakkain seisoessamme olivat lähes samalla tasolla. Tiedostin kehoni runsauden ja tajusin jossain vaiheessa, että en koskaan voisi pukeutua hänen verkkareihin, sillä ne eivät minulle mahtuisi. Käsi kädessä istuessamme mittailin sormien pituutta ja totta ne olivat yhtä pitkät. Huokaisin tyytyväisyydestä, että ne eivät olleet pienemmät. 

Ensimmäisen tapaamisen jälkeen jouduin vuoristorataan, jossa kävin kokoeroamme sekä järjen, että tunteiden avulla. Ylämäen kohdalla olin täysin varma, että mitä sitten, vaikka näyttäisin valtavalta hänen vieressän, mutta vaunun kiihdyttäessä alamäkeen harkitsin laihdutuskuuria ihan tosissaan. Laihdutuskuuria miettiessäni tajusin ettei se yksin auttaisi, sillä en kykenisi ohentamaan nilkkojani enkä ranteitani. Lisäksi rintani ovat olisivat silti suuret ja takapuoleni malli on kohtuullisen ulospäin suuntaunut, joten lahduttaessa joutusin ajamaan itseni nälkäkuoleman rajamaille. Kuinka kummassa tuntisin itseni naiseksi? Voisinko antautua suhteeseen itseäni fyysisesti pienemmän miehen kanssa? 

Luojan kiitos pääsin pois vuoristoradasta ja en ostanut siihen enää uutta lippua. Minun mieheni on enemmän mies kuin moni muu. Hän karauttaa paikalle urheiluautolla, jos se vaan on sähkö-tai kaasukäyttöinen, ja vie minut taidenäyttelyyn. Hän ei kanna minua kynnyksen ylitse, mutta hän kellistää minut helposti lakanoiden väliin. 

Olemmekohan liikaa kiinni meille syötetyissä ulkonäkökäsitteissä? Onkohan meillä muutenkin kummalliset ja liian monimuotoiset odotukset ihannekumppanin kyvyistä toimia, ajatella ja tuntea? Mitä itse pystyt antamaan ja täytätkö sinä itse kumppanillesi asettamat odotukset?

En siis mahdu mieheni housuihin, mutta hänen sydämeensä mahdun. Olemme sopivan kokoisia rakastamaan <3