Kun mikään ei mene suunnitelmien mukaan

Ennen Australiaan lähtemistä minulla ei ollut tarkkaa suunnitelmaa siitä, kuinka haluaisin working holiday-vuoteni täällä käyttää. Alustavasti ajattelin kuitenkin, että ensimmäiset kuusi kuukautta omistaisin työnteolle ja matkakassan kerryttämiselle. Sen jälkeen voisin asettua Melbourneen ja kokeilisin, miltä tuntuu tavallinen arki australialaisessa suurkaupungissa. Sydney ei missään vaiheessa kiinnostanut minua.

Mielikuva Sydneystä oli se, että se on tylsä, väritön ja persoonaton kaupunki. Kaikki hehkuttavat aina Melbournea, ja sinne minäkin halusin mennä kokeilemaan normaalia aussiarkea. Kuten hyvin tunnettua, suunnitelmilla, ei edes niillä alustavilla ja erittäin väljillä, ole useinkaan mitään tekemistä sen oikean elämän kanssa. Kaikki on mennyt todellisuudessa aivan päinvastaisesti. Ensimmäiset viisi kuukautta me reissailtiin Queenslandissa, tehtiin työtä majoitusta ja ruokaa vastaan ja saatiin hyvä kuva siitä, millainen maa Australia on asuessamme yhdessä paikallisten kanssa. Emme olleet missään paikassa kuukautta kauemmin ja matkalaukkujen pakkaamisesta ja uuteen paikkaan siirtymisestä tuli luonnollinen osa arkea. Seikkailukärpänen sekä reissaajaidentiteetti iski jossain siinä matkan varrella ihan toden teolla, eikä minua enää edes kiinnostanut elää ns. normiarkea. Olen asunut nyt jo kolme kuukautta hostellissa, ja se käy minulle tällä hetkellä erittäin hyvin.  

Sydneyyn me saavuttiin oikeastaan vahingossa. Meillä oli vapaaehtoispaikka sovittuna syyskuuksi Sinisillä vuorilla, aivan Sydneyn lähellä, ja me ajateltiin, että siitä on hyvä lähteä etelään päin. Kun ihan alussa saavuimme toukokuussa Australiaan, niin täällä oli alkamassa talvi. Me aloitettiin seikkailumme Brisbanesta ja sieltä siirryttiin koko ajan aina vaan pohjoisemmaksi samanaikaisesti kun sää muuttui koko ajan kylmemmäksi. Tarkoituksena oli ilmojen lämmettyä lähteä samalla logiikalla takaisin etelään. Elokuun lopulla olimme siis aivan Pohjois-Australiassa, trooppisessa Cairnsissa ja lennettiin sieltä Sydneyyn. Ennen vapaaehtoispaikkaan lähtemistä me ehdimme viettää muutaman päivän Sydneyssä kaupunkiin tutustuen. Se oli kaikkea muuta kuin rakkautta ensi silmäyksellä, ja lähinnä kaipasin vain takaisin Queenslandiin.

Sydneyyn saapuessa minulla olivat jo melkein kaikki säästöt loppuneet, vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan minunhan olisi pitänyt tässä vaiheessa vasta alkaa tuhlailemaan kovalla työllä ansaittuja dollareita. Totuus oli kuitenkin se, että Brisbanessa avatut kolme pankkitiliä näyttivät kaikki edelleen pyöreää nollaa vielä viiden kuukauden jälkeenkin. Päätin, etten todellakaan lähde pois maasta ennen kuin pääsen käyttämään edes kerran ANZ-pankin söpöä pinkkiä korttiani.

Vapaaehtoispaikasta vapauduttuamme tultiin takaisin Sydneyyn ja päätettiin kokeilla onneamme täällä. Ja sitä on täällä todellakin ollut. Saatiin molemmat töitä heti toisena päivänä. Ja vaikka aina silloin tällöin ahdistunkin kaupunkielämästä, niin huomaan, kuinka joka päivä rakastan Sydneyä yhä enemmän ja enemmän. Jälleen kerran alustava suunnitelma lähteä Melbourneen tammikuussa muuttui, sillä nyt en halua lähteä täältä yhtään minnekään. Sydney tuntuu kodilta, ja minulla on täällä kaikki, mitä tällä hetkellä tarvitsen.

Välillä mietin, olenko oikeasti rakastunut Sydneyyn vai tähän elämäntilanteeseen? Täällä on kesä, minulla on töitä, olen hyvin lyhyessä ajassa saanut aika hyvin säästöjä, voin suunnitella reissuja ja voin unelmoida. Hostelliasukkaista on tullut perhe ja olen tutustunut ihaniin ihmisiin. Elämässä on aika vähän murheita, ja todella paljon naurua. Jos minulla olisi nämä kaikki asiat ihan missä vain, olisin todennäköisesti aivan yhtä onnellinen. Mutta kuitenkin se on Sydney, joka mahdollisti tämän kaiken.

Myös Sydney kaupunkina on yllättänyt minut. Se on ollut aivan erilainen mitä mielikuvissani. En ole käynyt Melbournessa, joten en voi verrata siihen, mutta minusta Sydneykin on trendikäs ja eläväinen. Mutta se on myös sympaattinen ja helposti lähestyttävä, mitä en lainkaan odottanut sen olevan. Koko ei pelota, eivätkä ihmiset Sydneyssä todellakaan ole niin töykeitä, miltä melbournelaiset väittävät heidän olevan. Täällä on lämmintä ison osan vuodesta, on rantoja ja vuoria aivan lähellä sekä kasa työmahdollisuuksia. Mitä muuta voi toivoa?

Muutama päivä sitten aloin oikeasti tuntemaan haikeutta siitä, että lähden. Minulla tulee ikävä niin elämääni täällä kuin myös tätä kaupunkia. Pysähtyminen pidemmäksi aikaa juuri Sydneyyn tuntui alussa turvalliselta, sillä en uskonut rakastuvani siihen, mutta niin vaan siinä kävi, että pikkuhiljaa se valloitti sydämeni. Tiedän, että minun lisäkseni monet muutkin ovat kokeneet saman kohtalon.

Mahanpohjassa on aina pieni jännityksen tunne, ja liikutun joka kerta, kun näen Sydneyn oopperatalon. Se symboloi minulle koko Australiaa. Välillä en edes muista, että olen Australiassa, ennen kuin näen sen. Ja kun katson sitä, tuntuu, että kaikki tässä maailmassa on mahdollista. Elämäänsä voi muuttaa milloin vaan.

Reilu vuosi sitten asuin vielä Puolassa, eikä elämässäni ollut oikeastaan mitään, mikä olisi tuonut minulle iloa. Paitsi meri ja ruoka. Puolassa asuminen oli silti erittäin opettavainen kokemus. Se sai minut näkemään kirkkaammin monet asiat ja laittoi ne tärkeysjärjestykseen. Kokemuksiani analysoidessani (ajatuksiani kielestä, yhteiskunnasta ja taloudellisesta puolesta) muistan kuitenkin ajatelleeni, kuinka olen kyllästynyt aina vain oppimaan – haluaisin alkaa jo vihdoin nauttimaan elämästäni. Alkuajat Australiassa olivat jälleen kerran yhtä oppimista, ja aloin jo epäillä, etten koskaan pääse nauttimispisteeseen. Sydney on kuitenkin tarjonnut minulle kaiken, mitä kaipaisin. Kun katson aikaa taaksepäin ja muistelen Puolan aikoja, niin tajuan, että Sydneyssä olen saanut kaiken sen, mitä Puolassa en voinut kokea, eikä täällä ole mitään, mitä Puolan elämässäni inhosin.

Rakastan Sydneyä, koska se on todistanut minulle, että minäkin pystyn ja osaan nauttia elämästäni. Aina välillä on tietenkin täälläkin päiviä, jotka opettavat tärkeitä elämänopetuksia, mutta lähinnä kuitenkin rakastan tämänhetkistä elämääni. Muutaman kuukauden päästä, kun on taas lähdettävä jatkamaan matkaa, lähden, kuten saksalainen kaverini sanoo, yksi silmä itkien ja toinen nauraen. Itkien, koska tulee ikävä tätä kaikkea ja nauraen, koska olen niin kiitollinen kaikesta, mitä Sydney on minulle antanut. Kaikki kokemukseni kaupungissa ja kaikki tapaamani ihmiset täällä ovat muuttaneet minua ja tehneet minusta eheämmän ja vahvemman ihmisen.          

Sydney tulee aina pysymään sydämessäni paikkana, jossa sain kokea paljon hyviä asioita. Tietenkin sillä pinkillä pankkikortillakin on ollut suuri vaikutus mielialaani. 21 dollarin leffalippu, kymmenen dollarin kakkupala tai kolmen dollarin avokado eivät enää tunnu katastrofilta, kun voi tehdä helppoa stressitöntä työtä ja saada siitä suhteellisen hyvää palkkaa. En ymmärrä ihmisiä, jotka väittävät, ettei raha tuo onnea. Ei ehkä raha, mutta kyllä vegaaninen cashewjuustokakku ainakin!

Ehkäpä olisin onnistunut saavuttamaan saman olon myös Melbournessa. Ehkä. Hyvin mahdolista sekin. Mutta sen ainakin nyt tiedän, että silloin, kun mikään ei mene suunnitelmien mukaan, voi leikkiä balleriinaa yhden maailman kuuluisimman rakennuksen edustalla lämpimässä yössä klassisen musiikin soidessa taustalla ja todeta, että onneksi mikään ei ole mennyt suunnitelmien mukaan.

IMG_9733 (2).JPG

 

Suhteet Oma elämä Matkat

Miten joulu ja uusi vuosi Australiassa sitten menivätkään?

Viime postauksessa kirjoittelin vähän suhteestani jouluun ja kerroin, kuinka tänä vuonna oli vain kaksi tavoitetta: tehdä Porkkalaa Turkin Alla ja mennä Bondi Beachille. No, kumpikaan ei toteutunut, koska harvoin täällä menee mikään suunnitelmien mukaan. Mutta palataanpa takaisin joulua edeltäviin päiviin.

Minun oli tarkoitus olla hostellissa töissä vain kolme viikkoa sillä aikaa kun huonetoverini oli lomalla. Hänen tultuaan takaisin Malesiasta, omistaja päätti kuitenkin yllättäen jakaa työtehtävät meidän kahden kesken. Nyt siis me molemmat teemme töitä ilmaista majoitusta vastaan, eikä kumpikaan saa palkkaa. Se oli kiva jouluyllätys, mutta tarkoitti myös sitä, että olisin jouluna töissä. Perjantaina yöllä en saanut unta, joten nukuin vain nelisen tuntia, ja jouduin heräämään aikaisin siivoamaan hostellia. Olin ihan rättiväsynyt, mutta oli alettava valmistautumaan jotenkin jouluun. Ihan aluksi mentiin Lauran kanssa viemään vaatteet pesulaan, jotta jouluna olisi edes puhtaita vaatteita. Ja sitten kauppaan ruokaostoksille. Käytiin yhdessä kaupassa, käytiin toisessa ja seistiin erittäin kauan jonoissa. Tiedättekö, alan pikkuhiljaa oikeasti inhoamaan joulua. Vaikka itse ei stressaisi lainkaan, niin levoton tunnelma kaupoissa muutamia tunteja ennen sulkemisaikaa, väenpaljous ja jonot saa ihan kenet vaan ahdistumaan ja tuntemaan joulustressiä. Toisten stressi tarttuu. Ja vielä pahempaa on meininki töissä ennen joulua. Kaikki aikataulut ja rutiinit menevät aivan sekaisin pelkästään muutaman päivän vuoksi. Joutuu tekemään niin paljon ylitöitä ennen joulua, että itse juhlan aikana ei ehdi rentoutua, vaan yrittää vaan selviytyä henkisesti ja fyysisesti joulua edeltävästä viikosta. Laura oli koko viikon tehnyt 10-11 tuntisia päiviä ja oma työkaverini kertoi, kuinka oli koko joulupäivän makoillut yksin sohvalla, ja että mitään muuta hän ei halunnut sinä päivänä tehdä. Tiedättehän, kuinka aina sanotaan, että kellojen siirtämisestä pitäisi luopua, kun se aiheuttaa niin paljon ongelmia. Minusta tuntuu, että joulu aiheuttaa meissä ihmisissä samanlaista stressiä kuin kesäaikaan siirtyminen tuotantoeläimillä. Ehkä olisi jo aika luopua koko joulusta? 

Ruokaostokset tehtyämme päätettiin ostaa vielä joulun kunniaksi suomalaista ruisleipää virolaisesta kaupasta Nordic Bistrosta. Se oli kuitenkin niin kallista, että otettiin jotain venäläistä leipää, joka näytti hyvältä, mutta kotona sitten tajuttiin, että se olikin limppua! Voitteko kuvitella, miten ikävä yllätys! Kun ei yli puoleen vuoteen ole syönyt kunnollista ruisleipää, ja sitten kun luulee että nyt se hetki tulee, niin se onkin jotain ihan muuta. Mutta omapa oli vikamme, kun ei jaksettu lukea, mitä ainesosia leipä sisälsi.

Vaikka oltiin ostettu monta kassia ruokaa, niin ainoa, mitä jaksoin tehdä oli tofusta tehty vegaaninen munakas vegaaninakeilla. Että sellainen juhla-ateria. Laura maistoi tofukasta ensimmäistä kertaa, ja oli sitä mieltä, että maistuu paljon paremmalle kuin oikea munakas.

IMG_0033.JPG

Illalla meidän  hostellin omistaja järjesti meille BBQ:n kattoterassilla. Tarjolla oli olutta ja hotdogeja. Onneksi minulla oli niitä vegaanisia nakkeja omasta takaa, joten en tavallaan jäänyt mistään paitsi. Lähinnä meidän joulu muistutti juhannusta. Olutta, grillausta ja musiikkia. Ja loppuillasta, kun alkoi vielä sataamaan, niin todellakin oli tunne kuin olisi ollut Suomessa Juhannuksen vietossa. Kerroin italialaisille, kuinka erilainen merkitys joululla on Suomessa – se on rauhoittumisen ja hiljentymisen aikaa. Italialaiset ihmettelivät, mitä varten pitää rauhoittua, kun Suomessa jokainen päivä on muutenkin liian hiljainen ja rauhallinen. Ihmettelin lapsena ihan samaa.

Porukka lähti bilettämään ja minä nukkumaan. Joulupäivänä aamulla heräsin siivoamaan koko sen juhlijoiden jättämän sotkun. Yleensä minulla menee kymmenisen minuuttia kattoterassin siivoamiseen ja nyt kesti yli tunnin. En ole mikään jouluihminen, mutta kyllä siinä siivotessa tuli mieleen, että tämä on kyllä paskin joulu ikinä. Keittiöön alkoi pikkuhiljaa ilmestymään italialaisia, jotka pitivät pitkiä Skype-puheluita kotiin, jossa vasta oltiin illallistamassa koko suvun voimin. Skype-puhelut tuntuivat kestävät ikuisuuden, koska aina kun kuulin, että yhtä ihmistä hyvästeltiin, ruutuun ilmestyi uusi juteltava. Ja voi sitä emootioiden ja naurun määrää! Tuli vähän haikea mieli. Olen aina halunnut tietää, millaista olisi kasvaa suurperheessä, missä kaikki sukulaiset olisivat lähellä. Olen varmaan vähän yliromantisoinut ajatuksen siitä, koska meidän suvussa kaikki asuvat vähän eri puolilla maailmaa. Oikeastaan olin jo aika tympääntynyt koko jouluun siihen mennessä. Olen onnellinen 360 päivää vuodessa, ja sitten Joulun aikaan olen surullinen, koska alan kaipaamaan jotain, mitä minulla ei ole. Kuinka typerää on kaivata jotain, mikä ei välttämättä ole edes yhtään parempi kuin se, mitä on. Kyllästyin mielialaani ja päätin, että ensi vuonna juhlin joulua orpokodissa.

Melkein koko hostelli lähti rannalle ja minä jäin vastaanottoon. Keitin itselleni vihreän teen makuisia nuudeleita ja paistoin tofua. Juhla-ateria numero kaksi. Söin sitä ja katsoin Gleetä. Hostelli ei koskaan ole ollut yhtä hiljainen kuin sinä päivänä.

Puoli neljältä laitoin vastaanoton kiinni ja suuntasin itsekin rannalle. Oikeastaan vastaanottoa päivystäessä en jäänyt mistään paitsi, koska muut olivat joutuneet odottamaan rannalla pari tuntia tilaa grillille, ja kun saavuin vihdoin paikalle, he olivat vielä syömässä viimeisiä paloja.

Bondi ja Coogee Beach olivat ihan täynnä, ja me päädyttiinkin onneksi Bronte Beachille. Mun mieliala muuttui heti, kun pääsin rannalle. Oikeastaan voisin viettää jokaisen joulun juuri näin, auringossa ja rannalla. Aallot olivat valtavat ja uiminen oli täysin mahdotonta. Oli kiva nähdä rannalla nyt erilaista ihmistyyppiä. Yleensä rannat ovat täynnä nuoria sporttisia ihmisiä täydellisine vartaloineen, ja nyt ihan tavallisia perheitä. Kaiken muotoisia, ikäisiä ja näköisiä ihmisiä.

Ja siinä samalla tajusin, että olen saanut täällä jotain, mistä olen aina haaveillut. Suurperheen. Hostellissa jo pidempään olevista ihmisistä on muodostunut oma porukka, meidän oma reissuperhe. Olimme viettämässä joulua rannalla koko sillä poppoolla ja myös vanhoja hostelliasukkaita oli liittynyt seuraan. Lähinnä meidän reissuperhe koostuu italialaisista ja argentiinalaista pojista, joten aina välillä miesvaltaisuus on ollut liikaa, mutta niinhän se oikeakin perhe aina välillä tekee hulluksi.  Melkein pelkästään miesten kanssa eläminen on kyllä saanut näkemään monia asioita ihan uusin silmin. Mutta vaikka kuinka rakastankin meidän poikia, olen jo monesti sanonut, että tämän hostellissa asumisen jälkeen minun täytyy lähteä viikoiksi kävelemään yksin Santiago de Compostelaan, jotta palautuisin tästä kaikesta. Mutta edelleenkin olen kyllä sitä mieltä, että on paljon terveempää, että muut ihmiset tekee hulluksi kuin se, että sekoaa yksinäisyyden takia. Se on jo ihan eri tason hulluutta.

IMG_0053.JPG

IMG_0058.JPG

Maanantaina oli kamalan kuuma päivä, ja lähdimme saksalaisen 19-vuotiaan pikkusiskoni kanssa elokuvateatteriin. Mun oma oikea pikkusiskoni on minua 8 vuotta nuorempi, ja meillä on aina ollut todella läheiset välit. Välillä tuntuu, että se on minulle vahvin olemisen tapa – siskona oleminen. Kun pikkusiskoni lähti vaihtoon, adoptoin kaksi hänen hyvää ystäväänsä minun pikkusiskoiksi. Lupaa kysymättä tein sen, mutta välillä on ajateltava itsekkäästi omaa hyvinvointia, ja jossei minulla ole pikkusiskoa, en oikein tiedä, miten olla ja mitä tehdä. Ajattelen kaikkia pikkusiskoni ystäviä mun pikkusiskoina. On hyvä olla itseään nuorempien ihmisten kanssa, heiltä oppii niin paljon!

Me käytiin katsomassa Ryan Goslingin ja Emma Stonen tähdittämää La La Landia. Olin ensimmäistä kertaa Australiassa elokuvissa ja lippu maksoi 21 dollaria. Elämäni kallein elokuvalippu, mutta oli jokaikisen dollarin arvoinen. Muutenkin pidän täällä listaa elämäni kallemmista asioista (elämäni kallein avokado, tomaatti, jogurtti, korvatulpat, juustokakkupala yms.), ja tämä oli hyvä lisä siihen. Mutta se elokuva oli jotain aivan upeata! Olen jo aiemmin kirjoitellut, kuinka olen oikein janonnut jotain taide-elämystä, joka herättäisi jotain minussa, ja tämä elokuva oli juuri sitä, mitä kaipasin. Kaunista musiikkia ja tanssia, upeita kohtauksia ja tarina, joka ei vieläkään lähde pois mielestäni, vaikka elokuvankatsomisesta on kulunut jo monta päivää. Elokuvan loputtua me itkettiin ja halattiin toisiamme, ja sitten itkettiin ja halailtiin vielä lisää. Juuri tämän vuoksi on hyvä löytää itselleen pikkusisko. Jos olisin ollut katsomassa elokuvaa oikean pikkusiskoni kanssa, tiedän, että olismme tehneet juuri samoin – itketty ja halailtu.

IMG_0063.JPG

Tiistaina kävimme Lauran kanssa Sydneyn juutalaismuseossa. Meillä oli hostellista kuponki, jonka avulla pääsimme molemmat yhden lipun hinnalla. Saatiin tietää, että museo oli juuri uudistettu ja se oli nyt avoinna vasta toista päivää. Se oli erittäin mielenkiintoinen ja todella kaunis museo, ehkäpä kauniimpia museoita, jossa olen koskaan käynyt. Erityisesti liikuttava oli kaikille holokaustissa kuolleille lapsille omistettu näyttely, joka sai minut todella liikuttumaan. Kiertelimme museossa aluksi itsenäisesti ja sitten menimme mukaan vapaaehtoisen oppaan pitämälle kierrokselle. Hän kertoi, että museossa oli juuri käymässä holokausti-selviytyjä, mutta kierroksen loputtua hän oli valitettavasti jo ehtinyt lähteä.

Museolipun ostaessamme meille annettiin vielä yksi lippu, joka oikeutti käymään museossa ilmaiseksi kymmenen päivän sisällä. Menin torstaina uudestaan museoon, sillä halusin tavata naisen, joka oli onnistunut selviytymään niistä kamalista ajoista, joiden järjettömyyttä ei millään pysty edelleenkään ymmärtämään. Opas muisti minut: ”Oh, you came for Olga, she’s upstairs”. Menin Olgan luo. Näin kauniisti pukeutuneen ja hienosti meikatun naisen istumassa penkillä kuuntelemassa uusia museoon tuotuja videoita. Edessäni oli nainen, joka oli selviytynyt viidestä leiristä, oli pelastuessaan 18-vuotias ja painoi vain 29 kiloa. Me puhuttiin vaikka mistä. Minä kerroin omasta elämästäni ja Olga omastaan. Ja minä ihmettelin, kuinka mistään sellaisesta voi oikeasti selvitä koskaan? Oli pakko, Olga kertoi. Kun on pakko, sitten vaan selviää. Olga ihmetteli, kuinka nykyään ihmiset käyvät terapiassa, jos menettävät työn tai ystävän. Hän ei tarvinnut mitään terapiaa, itse terapia on hänen mielestään täysin ”coo coo”.  

Olgan kanssa jutellessa vierähti reilu tunti. Luulin, että ehdin istua siinä vain parisenkymmentä minuuttia. Mietin, millaista elämää Olgalla on ollut. En voi käsittää, miten sellaisesta voi selvitä. Ja nyt yli 90-kymppisenä hän käy melkein 30 vuoden ajan kahdesti viikossa museossa, ja hän kertoo ja kertoo tarinaansa. Hän kertoo, jotta kaikki tietäsivät. Olga ei usko terapiaan, mutta hän uskoo dialogiin ja hän uskoo kysymyksiin. ”Kiitos, että kerroit tarinasi”, sanoin hänelle. ”Kiitos, että kysyit”.

En tiedä, miksi niin kovasti halusin jutella Olgan kanssa. Mitä oikein halusin kuulla? Me puhuttiin monesta asiasta, työstä, perheestä, matkustelusta, kasvatuksesta, ja minulla oli monesta asiasta aivan erilainen näkemys. Mutta se on varmasti aika normaalia eri ikäisten ihmisten keskusteluissa. Ihmettelin kuitenkin, mistä Olgalla riittää voimia kertoa siitä, mitä hänelle tapahtui. Ja ajattelin, kuinka onnekas olen, kun minun omat surkeat pienet murheeni ovat palasia vain minun ikiomaa henkilökohtaista historiaani, eikä minun tarvitse säilöä ja jakaa niitä jotain suurempaa missiota varten. Sitä varten, että ihmiskunta oppisi jotain. Jotta koetuista vääryyksistä tietäisivät kaikki ja jotta mitä typerimpiin salateorioihin uskovat ihmiset eivät väittäisi, ettei mitään koskaan tapahtunut. 

Minä olen aika laiska kertomaan samoja asioita monta kertaa, mutta Olga sai minut ymmärtämään, että jotkut tarinat on aina vaan kerrottava uudestaan ja uudestaan. Tarina ei ehkä muutu, mutta kuulija on aina uusi.

Uusi vuosi meni töitä tehdessä. Nyt kun hostellityöt eivät loppunetkaan, niin minulla oli yhtäaikaisesti kolme työpaikkaa ja niiden sovittaminen oli melkoista ninjailua. Kerran nukahdin vastaanottoon, kun työvuorojen välillä olin ehtinyt nukkua vain kaksi tuntia, mutta onneksi manageri oli aika ymmärtäväinen. Pitkien työpäivien aikana mietin edelleen Olgaa. Kuinka hän oli selvinnyt niin pitkän ajan niin kovasta henkisestä ja fyysisestä rasituksesta? Minulla oli jo kahden peräkkäisen yli 12-tuntisen työpäivän jälkeen kaikki paikat todella kipeinä. Jokainen askel sattui polviin ja jalkapohjiin ihan kuin olisin 80-kymppinen mummo. Mutta en valittanut, sillä se oli minun valinta, sain siitä palkkaa. Oikeastaan Olgan tapaamisen jälkeen, minun ei tee mieli valittaa mistään. Olen kaikesta vaan supersuperkiitollinen. Ja sillä on hyvä aloittaa vuosi 2017!  

IMG_0161.JPG

 

Suhteet Oma elämä Matkat