Onko lähipiirissäsi ihmisimuri?

Tänään vuorossa hieman syvällisempiä mietteitä aiheesta, joka kiinnostaa ja ihmetyttää mua kovasti. Ilmiöstä, jonka olemassaoloon oon havahtunut vasta ihan viime vuosina. Tää postaus on muhinut luonnoksissa jo jonkin aikaa, mutta nyt taitaa olla hyvä hetki pullauttaa se päivänvaloon.

Ihmisimuri.

Sana, jonka oon äskettäin keksinyt kuvaamaan melko harvinaista ihmistyyppiä. Persoonaa, joka on niin vahva ja dominoiva, ettei se pelkästään hautaa äänellään kaikkea muuta alleen, vaan myös imee osan toisesta henkilöstä hetkeksi kadoksiin. Mä oon yleensä kova puhumaan ja itsevarma, mutta tän henkilön seurassa muutun minäkin näkymättömäksi.

Tiedättekö ne pöytäkeskustelut, jotka käydään aina sen saman tyypin monologia kuunnellen ja mukana naureskellen? Sen tunteen, kun keksii nokkelan vastauksen, mutta jättää sen suosiolla sanomatta, koska tietää että eräs puhuu kuitenkin päälle ja heittosi jää leijumaan puolikkaana lässykkänä ilmaan? Ne kerrat, kun susta tehdään hyväntahtoisen pilkan kohde taas sen saman tyypin aloitteesta?

 

IMG_1352.JPG

 

Tuollaisina hetkinä mä oon arka. Kiusaantunut. Taannun olotilaan, jossa en haluaisi enää tässä vaiheessa aikuisuutta ikinä olla. Tajuan, että mun itsenikin täytyy paremmin opetella antamaan hiljaisille ja ujommille kavereille tilaa. Estradilla pitäisi olla sijaa kaikille. Ihmisimurit on niin ahdistavia tyyppejä, etten vahingossakaan halua olla toiselle sellainen.

Imurit ei yleensä tarkoita käytöksellään mitään ikävää, oon siitä ihan varma. Eivät ne viihdytä ja tarinoi kiusatakseen, eivätkä puhu toistuvasti päälle pahaa pahuuttaan. Mutta mua häiritsee se, että sisäänpäinkääntyneisyyttä pyritään yhteiskunnassa jotenkin parantamaan, mutta sosiaalisissa tilanteissa dominointia ei.

Arka lapsi, nuori, aikuinenkin yritetään kammeta väkisin vaikka jonkin sortin terapiaan tai esiintymistaidon kurssille. Ainakin se saa jatkuvasti kuulla, että rohkeampi pitäisi olla. Miksei kukaan sano sosiaaliselle tyrannille, että joskus voisi pitää päänsä kiinni ja kuunnella muita? Opettaa itsensä olemaan vähän aikaa turpa rullalla, jotta se hiljaisempi tyyppi ehtii kerrankin miettiä jonkun nokkelan vastauksen ja ilmaista itseään. Miksei imuria lähetetä kurssille?

 

IMG_6272.JPG

 

Arvatkaa, miten monta juttua oon jättänyt sanomatta ääneen, kun imuripersoona on halvaannuttanut mut läsnäolollaan? Aika monta. Pari niistä jutuista ois ollut jopa ihan hauskoja, ainakin yksi fiksu. Ja mä tosiaan oon yleensä se rohkea tyyppi. Mulle tekee ehkä hyvääkin joutua välillä epävarmuusalueelle, miettimään omaa hölösuutani.

Tää postaus kumpuaa paikasta rinta-alani tienoilta, joka on sisuuntunut hiljaisempien kavereiden puolesta. Niiden, kenellä on yhtä hyviä ideoita ja vitsejä kuin sillä äänekkäälläkin tyypillä, mutta eivät koskaan ehdi tai uskalla sanoa niitä ääneen. Eihän se saisi olla niin. Ihan jokainen meistä ansaitsee loistaa.

Kukaan ei pyydä imuria olemaan hiljaa. Eikä se tajua itsekään.

 

IMG_6273.JPG

 

Onks teillä kokemusta ihmisimureista? Muuttuuko joku muukin aina saman tyypin seurassa näkymättömäksi? Tai tunnistaako joku peräti orastavia imurin piirteitä itsessään?

 

LUE MYÖS NÄMÄ:

Perisyntini kateus

Kun luulen voivani suunnitella tulevaa

Ei oo oikeen ollut ketään kelle puhua

I find it interesting that we want to teach shy people to speak up, but not loud people to shut up.

FOLLOW: FacebookBloglovin’ – Snapchat & Instagram @marjapilami

Kommentit (12)
  1. Näiden ihmisten näkemisen jälkeen voikin kotimatkalla tajuta että oho, en muuten ehtinyt sanoa että olen muuttanut/eronnut/vaihtanut työpaikkaa. Enkä itse asiassa mitään muutakaan, koska puhuttiin koko aika toisen elämästä.

    1. No just tää! Ihan hullua, että tällaisiin tilanteisiin oikeesti päätyy kun ei vaan saa suunvuoroa tai ei muuten vaan viitti alkaa avautumaan kun aistii että toista ei kiinnosta. 

  2. Joskus on kyllä niinkin, että se papupata on ollut ennen hiljainen ja sitten rohkaistunut puhumaan, ja sitä puhetta on sisällä paljon, kuin tulppa olisi lähtenyt.
    Eivätkä kaikki puheliaat ole energiasyöppöjä, vaan monet omalla rohkeudellaan kannustavat muitakin ottamaan kantaa. Minusta on kodikasta kun puhutaan.
    Pahimpia toisten hiljentäjiä ovat mielestäni olleet ujot, pidättyväiset, kriittiset tyypit, jotka eivät ole saaneet itse mitään suustaan, paitsi tuomita sen joka puhuu.
    Kuunteleminen on hyvä taito ihan kenelle vaan opeteltavaksi. On kohteliasta kysyä mitä toiselle kuuluu ja kuunnella mitä toinen vastaa. On kohteliasta olla kertomatta pitkiä monologeja seurassa.

    1. Ihanaa kun uskallusta ja ääntä löytyy, oon samaa mieltä. Ja jos yleensä hiljainen tyyppi saa äkillisen puheripulin, niin se hänelle suotakoon 🙂 Itsekin oon kova puhumaan ja sattuneista syistä ymäpäröinyt itseni samanlaisilla pälättäjillä, en siis missään nimessä oo puhumista vastaan.

      Itse oon hermostunut sellaiseen sosiaalisesti tosi dominoivaan persoonallisuustyyppiin, joka ei ainoastaan pälätä, vaan myös pitää huolen siitä että muut saavat tuta olevansa kuuntelijan/myötäilijän roolissa. Meitä riittää moneen muottiin ja kuten sanotkin; yleensä ihan vaan kohteliaisuudella pötkii pitkälle.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *