#onkopakkojaksaa – Ei, mutta silloin kannattaa sanoa ettei jaksa

Lilyssä on meneillään #onkopakkojaksaa-kampanja, jonka yhtenä ajatuksena on tuoda esiin se, miten yleistä työuupumus oikeastaan on. Mun blogia seuranneet tietänevät jo hyvin, että painin aiheen parissa pitkän aikaa – ja että synkimpinä ajanjaksoina todellakin tuntui siltä etten jaksa. Juuri mitään. Tuntui kuin olisin elänyt säkissä, jossa on hämärää eikä riittävästi happea, enkä enää yhdessä vaiheessa tiennyt auttaako tilanteeseen mikään muu kuin uran vaihto toisenlaiseen. Ehkä oon vaan liian hauras luomaan kunnianhimoista uraa ja työskentelemään vaativissa tehtävissä, mietiskelin vielä tän vuoden alkukeväästä, ehkä mun pitäisi ottaa pari askelta takaisinpäin ja ”tyytyä” päällikkötason tehtävien sijaan olemaan vaikkapa koordinaattori tai hakeutua asiakaspalvelijaksi kansainväliseen B2B-firmaan (kirjoitan tyytyä lainausmerkkeihin, koska noissa muissakaan tehtävissä ei oo todellakaan mitään vikaa, mutta mulle se olisi tarkoittanut usean vuoden tarkoituksellista takaisinkelausta kynsin hampain rakennetulla uralla – ja palkassa).

Viime joulun alla pari vuotta jatkunut ja todella moniulotteiseksi hivuttautunut stressi sekä uupumus pysäyttivät mut. Olin puskenut läpi pirun hektisen syksyn, ylityöt, päiviä varjostavat epäilykset omista taidoista sekä alati huononevan ammatillisen itsetunnon ja sitten jossain vaiheessa kun kiire alkoi hieman hellittää, mä romahdin. Se oli todella hämmentävä tilanne, pomolla oli meidän megakiireisen syksyn jälkeen vihdoin aikaa istahtaa alas sen tiimiläisten kanssa rauhassa yksitellen ja kysyä fiiliksiä – ja kun mun vuoro tuli mä pillitin kaksi tuntia lasiseinäisessä neukkarissa. Pystyin lukemaan yllätyksen sen kasvoilta, damn, ois varmaan pitänyt kysellä tältä tyypiltä kuulumisia vähän säännöllisemmin. Mun pomo on supertyyppi, yksi suurimmista syistä miksi päätin ottaa nykyisen duunin vastaan, ja se oli tosi ymmärtäväinen mun tilannetta kohtaan. Ainut juttu mitä se ihmetteli oli se, että 

miksi ihmeessä mä en sanonut aiemmin mitään.

 

 

Miksi mä olin istunut työpöytäni ääressä kuukausikaupalla itkua pidätellen? Miksi mä olin viettänyt iltoja toimistolla muun tiimin mukana, vaikka musta tuntui että alkava paniikkikohtaus puristaa rintaa? Miksen mä ollut uskaltanut kertoa, että olin solmussa jo tän duunin aloittaessani, ihan toipilas vielä edellisen työuupumuksen ja pahojen stressioireiden jäljiltä? No siksi lähinnä, että hävetti. En missään vaiheessa kokenut, että kumpikaan työpaikka on vaatinut multa mitenkään liikoja, tai että oisin oikeasti tehnyt huomattavan pitkää päivää. En ollut mielestäni ansainnut olla uupunut ja stressaantunut, olin vaan liian heikko pärjäämään kohtuullisten odotusten äärellä. Epäonnistuja, rikkinäinen, hauras, virherekrytointi.

En edelleenkään oikein ymmärrä, että miten mä tän romahduksen jälkeen lopulta luovin läpi viime talven ilman päivääkään stressisaikkua tai muita suurempia seuraamuksia. Jatkettiin viikottaisia juttutuokioita pomon kanssa ja työstettiin tilannetta vähän kerrallaan. Niinä synkkinä aikoina kun musta tuntui etten oo ansainnut nykyistä duuniani, etten jaksa kantaa sitä kaikkea mikä rooliini kuuluu, mulle toitotettiin viikoittain että mä riitän, tällaisena, ja että mua ei oo missään vaiheessa palkattu taidoiltani kaikkien muiden klooniksi. Näissä keskusteluissa mä aina pillitin koska oon ihan mahdoton itkupilli ja talven aikana meidän tiimin vakioläpäksi muodostui se, että jokaisessa palsussa missä mä oon mukana pitää olla paketti Kleenexeja. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta just toi vitsailu oli iso osa mun pelastusta. Fiilis siitä, että samalla tavalla kuin joku tunnetaan nopeasta temperamentistaan, toinen siitä ettei se osaa delegoida, kolmas ei aina muista viedä projektejaan loppuun saakka, on mun herkkyys vaan luonteenpiirre ja se on täysin okei. Huvittava, mutta okei. Samaan aikaan kerrytin osaamista, aloin loistaa yhä enemmän sekä löytää mukavuusalueeni. Ja kappas, eräänä päivänä ei enää itkettänyt sitten yhtään ja pystyin sanomaan pomolle olevani nyt ookoo.

Usean vuoden stressitaistelun aikana sanonta mikä ei tapa, se vahvistaa vaikutti suurelta huijaukselta, koska olin saanut niin monta säröä että saatoin hajota pienestäkin töyssystä. Ei todellakaan ollut mitenkään vahvistunut olo. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että vaikka säröt näkyvät vielä pitkän aikaa, oon lopulta onnistunut kääntämään koettelemuksen vahvuudeksi. Oon oppinut paljon omasta luonteestani ja joutunut tutkailemaan omia reaktioita sekä käyttäytymismalleja syvästi, peilaamaan ihan lapsuuteenkin asti. En enää edes yritä kiriä ja vertailla suoritustani muihin työpaikalla – jos joku haluaa tehdä pitkää päivää ja kerätä sen kautta tunnustusta, go the extra mile, niin hyvä sille! Kahdeksan tuntia on mulle sopiva duunin määrä päivässä, enkä enää koe mitään tarvetta selitellä sitä sen enempää. Puhun myös tosi mielelläni kokemuksistani stressin ja uupumuksen parissa vaikkapa lounaspäydässä kaiken kansan edessä, en tunne enää häpeää aiheesta. Päin vastoin – olin suorastaan ylpeä viime viikolla, kun saatoin napata hihasta uupumuksen kanssa taistelevaa työkamua ja viedä sen kävelylle korttelin ympäri. Kysellä fiiliksiä ja syitä niiden takana, puhua omista epävarmuuksista, ahaa-elämyksistä ja lopulta toipumisesta, pyrkiä olemaan se tyyppi ketä itse oisin epätoivoisesti vuosi sitten kaivannut.

 

 

On tosi tärkeää ymmärtää, että eri ihmiset jaksaa eri verran – ja kuormittuu eri tavalla samoista asioista. Se, että mä vertailin mun jaksamista muiden jaksamiseen ja mietin miten oon niin heiveröinen toisiin verrattuna, oli todella vaarallinen polku kulkea. Toisaalta jaksamishaasteisiin saattaa löytyä ratkaisu helpostikin, kuten vaikka työtapojen muutoksella tai paremmalla perehdytyksellä. Näitä ratkaisuja kukaan lähtee harvemmin etsimään jos ei tiedä niiden olevan hukassa, eli on supertärkeää että tuntemuksista puhuu ääneen. Kertoo, että nyt ei meinaa enää jaksaa – jo kauan ennen kun ei enää jaksa. Mun kohdalla tän tajuaminen tarkoitti myös sitä, että aloin taas luottamaan siihen että musta todellakin on vaativiin tehtäviin ja kipuamaan uralla ylöspäin. Mä en tosin pysty saatika aio tehdä sitä liian aggressiiviseen tahtiin, vaan omilla ehdoillani, mahdollisimman pehmeästi. Tahdon olla elävä esimerkki siitä, että myös herkkä voi pärjätä – ja jos ei pärjää niin pitäkää tunkkinne, mä perustan vaikka sitten majatalon.

Mä oon jaksanut hyvin jo neljä kuukautta. Se on upea tunne, vahva.

 

Postauksen kuvat meidän Sisilian lomalta, jossa jotakin ennenkokematonta tapahtui: mua ei pätkääkään ahdistanut tai ärsyttänyt palata duuniin ja arkeen. Suorastaan odotin innolla paluuta mun jännän työn ja ihanan tiimin luo. En oo ikinä ennen ajatellut, että lomaltapaluubluesilta voisi välttyä – mutta kyllä vaan voi.

Lisää stressiin ja työelämään liittyviä juttuja löydät stressi-tagin sekä duuni-tagin alta.

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta