Mikään ei oo vähään aikaan jännittänyt mua yhtä paljon kuin meidän Helsingin reissu! Kerroin tässä postauksessa kesäkuussa, että kaikenlaiset riennot vauvan kanssa tuppasivat usein muodostumaan lähinnä stressaaviksi, joten päätettiin silloin pistää sosiaalinen elämä toistaiseksi pauselle ja tyytyä oleilemaan ihan vaan iisisti kotosalla tämä kesä. Sitten putkahti kuitenkin mahis lähteä Suomeen ennen koronan mahdollista uutta eskalaatiota, joten olihan siihen tartuttava.

Siis me kolme, joiden muutaman tunnin pyrähdykset rauhaisaan lähikaupunkiin omalla autolla aiheuttivat jo ihan riittämiin sydämentykytyksiä, lähtisimme kasvomaskeinemme lentokentälle, lentäisimme puolitoista tuntia Stadiin ja viettäisimme viisi yötä hotellissa. Tapaisimme useita eri ihmisiä joka päivä, liikkuisimme metrolla, ehkä junallakin. Luoja paratkoon – söisimme ravintoloissa, jopa useasti päivässä. Eikä olisi käytännössä mitään keinoa kesken kaiken perua hommaa ja karata kotisohvalle. Olimmeko hulluja, vai kenties tyhmiä? Molempia? Syöksyisimmekö tuhoon?

Vauvat ovat toki kaikki erilaisia ja kestävät tai ovat kestämättä erinäisiä muuttujia ja ärsykkeitä eri verran. Meidän bebe on mielestämme ollut siinä mielessä suhteellisen helppo tapaus, että hän nukkuu öisin hyvin, ei kilju pitkiä aikoja putkeen ja rauhoittuu tilanteessa kuin tilanteessa hetkessä rinnalla. Toisaalta hän on myös vaativa, tahtoo jatkuvasti seuraa ja viihdykettä, kitisee ja välillä suorastaan raivoaa mikäli ei saa mitä haluaa (ja joskus erkkikään ei tiedä mitä ihmettä hän haluaa!) (sanooko enää kukaan ”erkkikään” :D) ja on tosi huono nukkumaan päiväunia. Ei siis todellakaan se vauva, kenet voi heivata vaunuihin, sitteriin tai matolle tunniksi tyytyväisenä (en tiedä onko sellaisia vauvoja olemassakaan, mutta oon käsittänyt ettei ihan kaikkia tartte aktiivisesti viihdyttää jokaista valveillaolominuuttiaan kuten meidän neitiä). Lisäksi vielä keskikesällä, parin kuun ikään saakka, hän tosiaan sai kodin ulkopuolella ollessamme hysteerisiä itkukohtauksia, joihin ei auttanut mikään muu kuin tissi ja kotiin lähtö – hän ei siis ruokailusta huolimatta rauhoittunut, vaan jatkoi paniikinomaista huutoaan heti kun hänet laittoi takaisin vaunuihin.

Emme tuudittautuneet siihen että Helsingin reissusta tulisi helppo, emme tosiaan.

Mutta kappas! Niin ne vauvat jatkuvasti muuttuvat ja kehittyvät, yllättävät peijoonit joka kerta. 45 minuutin automatka kentälle sujui mukavasti, kentällä kaikki meni nappiin – siitäkin huolimatta, että bebe ei suostu istumaan kantorepussa ja hänen riutuneet vanhempansa joutuivat kantamaan tuota noin kuuden kilon mötkälettä sylissä. Bebe nukkui puolen tunnin päikkärit ravintolan pöydällä, kun me söimme pizzat. Viereisellä rivillä lentokoneessa oli kärttyisä koiravanhus, joka haukkui välillä äänekkäästi – sen sijaan meidän pieni silmäterämme pötkötti tyytyväisenä sylissä ja otti taas unet jossain välissä. Eka yö hotellilla oli jokseenkin levoton, mutta nukuttiin silti kaikki kohtuullisen hyvin. Vauveli torkkui lähes joka aamu matkarattaissaan koko sen ajan, kun me vanhemmat söimme aamiaista hotellilla. Päivät soljuivat leppoisasti, vauva viihtyi liikenteessä eikä saanut yhtäkään aiemmilta kuukausilta tuttua paniikki-itkukohtausta. Yhden huutoraivarin hän tosin veti sushiravintolassa – ja se oli pirun kiusallista – mutta siitäkin selvittiin. Tiesimme etukäteen, että illat ovat vauvan levotonta kärttyaikaa, eli ne vietimme suosiolla tilavassa hotellihuoneessa ystävien kyläillessä rennosti siellä. Kotimatka se vasta hyvin sujuikin ja vauva nukkui lähes koko lennon.

Sitäkin me pohdittiin, että mahtaako vauva sopeutua nopsasti kotioloihin oltuaan viisi päivää toisaalla – eli vauvan ajassa pienen ikuisuuden. Mutta tyyppi ei ollut siitäkään moksiskaan. Vähän kaikkea siis turhaan jänskättiin ja panikoitiin, koska bebe oli ihan parasta matkaseuraa!

Reissu oli ihana, mutta kaikista kivoin puoli tässä hommassa on ollut muutos kotielämässä sen jälkeen. Me nimittäin tosiaan tarvittiin tällaista positiivisesti ravistelevaa, itseluottamusta pönkittävää kokemusta, joka valoi uskoa siihen että vauvamme on sitkeä tyyppi eikä mene rikki siitä että me eletään ja tehdään. Oon sitä mieltä, että ihan pikkuisena hän ei yksinkertaisesti ollut valmis pidempiin retkiin ja tarvitsi kotinsa turvaa, mutta jokin siinäkin suhteessa muuttui parin, kolmen kuun kohdalla. Ilman Helsingin reissua ei varmaan oltaisi uskallettu testata rajojamme vielä pitkään aikaan ja oltais nyhjätty himassa ties miten kauan, vaikka vauva olisikin tietämättämme ollut jo kypsä rellestämään kanssamme kylillä. Teki siis meille kaikille kolmelle hyvää tulla kunnolla pusketuksi mukavuusalueen ulkopuolelle – ja huomata että sielläkin on aika mukavaa 😀

Ennen Stadin reissua käppäiltiin läheiseen keskustaan salaatille puntti tutisten, kauhulla odottaen vauvan heräämistä ja raivoamista, suunniteltiin tekemisemme beben mahdollisten oikkujen mukaan. Matkan jälkeen ollaan oltu silleen että hei, me selvittiin viiden päivän Suomi-reissusta, me selvitään mistä vaan. Lähdetty rohkeasti pidemmille retkille, viety vauva jo parikin kertaa brunssille ja useasti ravintolalounaalle, käyty shoppailemassa ja sen sellaista. Kenenkään kallista, romanttista ravintolaillallista en kolmikuisen vauvan huudolla aio pilata, mutta lounasaikaan elämä saa mielestäni normiravintoloissa jne kuulua – joten jos bebe saa itkukohtauksen vedän syvään henkeä, imetän tyynesti ja toivon että hän rauhoittuu (ja niin hän nykyään lähes aina tekeekin).

Alkukesä meni pikkuvauvan kanssa vähän ohi, mutta onneksi ollaan nyt päästy nauttimaan loppukesän helteistä, pitkistä poukkoilevista kävelyistä, jätskeistä, brunsseista sekä lounaista. Niistä mun kesien lempijutuista, oli mukana vauva tai ei.

Ennen vauvan syntymää suunnittelin olevani sellainen menevä äiti, jonka vauva kulkee mukana siellä sun täällä ja oppii aktiiviseen meininkiin, käyttäytymään kohtuullisen nätisti ravintoloissa, reissaamaan ja sen sellaista. Sitten vauva syntyi, koettiin muutama kunnon road rage häneltä ja päätin sittenkin alkaa mutsiksi, joka linnoittautuu vauvansa kanssa suosiolla himaan pariksi vuodeksi. Mutta nyt on alkanut tuntua, että pääsen sittenkin toteuttamaan tuon alkuperäisen suunnitelman. Jee, ihanaa.

Kuten jo yllä totesin, ovat kaikki vauvat erilaisia ja joku saattaa olla valmis aktiivisempaan eloon meidän bebeä aiemmin ja joku taas vähän myöhemmin. Mutta meidän kokemuksen perusteella kannustaisin kohtalontoveria rohkeasti silloin tällöin ainakin testailemaan, josko vauva onkin jo valmis päiväretkiin – eikä traumatisoitua ja luovuttaa kuten me melkein tehtiin 😀 Meidän beben kohdalla muutos tosiaan tuntui tapahtuvan kuin yhdessä yössä; ensin hän oli suorastaan kauhuissaan kaupungilla ja yhtäkkiä aivan innoissaan kun pääsee näkemään sekä kokemaan uusia juttuja.

Oi vitsit kuinka odotankaan meidän tulevia yhteisiä seikkailuita <3

—

Facebook | Bloglovin | Instagram