Tämä sitaatti tuli minua vastaan eilen Instagramissa. Se kuvasi niin hyvin sen hetkisiä fiiliksiäni ja juuri mieheni kanssa käymää keskustelua hetkessä elämisestä, että päätin jakaa sen tänne blogiin. 

En ole koskaan ollut varsinaisesti perjantai-ihminen. Pikemminkin lempipäiviäni ovat aina olleet päivät, jolloin tulee jokin hyvä ohjelma telkkarista tai päivä, jolloin on luvassa jotakin vähän arjesta poikkeavaa tapahtumaa, vaikka kaverin tapaaminen tai joku muu meno. Näin ollen saatan odottaa mitä päivää tahansa vähän viikosta riippuen. Tällä hetkellä lempipäiviäni ovat maanantai, jolloin on tanssitunti, tulee Ex-Onnelliset maikkarilta ja uusi jakso Netflixiin Frequency-sarjasta, sekä tiistai, jolloin yleensä ei ole mitään suunnitelmia eli voin tehdä siitä päivästä, millaisen vain, esimerkiksi varata hieronnan. Toki perjantaisin saa huoahtaa työviikolta ja on kiva, kun illalla voi huoletta valvoa vähän vapaammin ja nukkua seuraavana yönä vähän pidempään, mutta selviytymiskeinoksi viikon paineille perjantaista ei minulle ole. Se on mielestäni turhan kaukana. Vai auttaako oikeasti alkuviikon aamuväsymykseen perjantain suunnittelu? 

Sen sijaan minulla toimii joka päivälle jonkin kivan jutun keksiminen ja sen odottaminen. Tarvitsen jotakin konkreettista nyt ja tässä.  Esimerkiksi aamuisin odotan Suomipopin laittamista päälle, aamupalan nauttimista Iltasanomia tabletilta klikkaillen ja päivän ensimmäistä kahvikuppia yksin rauhassa vaikkapa tv-sarjaa tai blogeja tabletilta katsellen. Työpäivää jaan mielessäni muutamaan jaksoon. Työpäivän jälkeen odottaa toinen päivän kahvikupillinen ja hetken oma rauha ennen harrastuksiin lähtemistä tai opiskeluihin tai kotihommiin paneutumista. Illalle kehitämme yleensä miehen kanssa vähintään yhden yhdessäolohetken, jolloin istumme vierekkäin sohvalla tai matolla tv:tä seuraten tai vain oleillen. Syömiset myös jaksottavat päivää.

Nuorempana olin kova elämään haavemaailmoissa, mutta nykyään elän pikemminkin viikon kerrallaan. Haaveilusta saan edelleen voimaa ja suunnittelupuolta ei minusta saa irti repimälläkään, mutta arki kiehtoo minua enemmän kuin koskaan aiemmin. Koen eläväni perushyvää elämää jo nyt, vaikkeivat kaikki toiveeni ole vielä toteutuneet. Olen terve, minulla on ihminen, joka rakastaa minua ja minä häntä, minulla on ihanat sisarukset ja ystäviä, olen saanut toteuttaa ja kehittää itseäni ja koko ajan ymmärrykseni itsestäni ja elämästäni syvenee. Koen eläneeni ja kokeneeni jo paljon, mutta uskon elämällä olevan minulle vielä paljon annettavaa. Sellainen pieni odotuksen kutina ja arvoituksellisuus on koko ajan päällä tuttujen rutiinien joukossa. Ja lisämaustetta saan tarvittaessa vaikkapa romanttisista leffoista, treffeistä, musiikista, uusien reseptien kokeilusta tai joistain omista vapaa-ajan projekteista. Tällä hetkellä kasvatustieteiden opiskelu avoimessa ylipistossa tarjoaa minulle kiksejä vapaa-aikaan, onnistumisen elämyksiä ja uusia näkökulmia.

Ei odottamisessa sinällään mitään pahaa ole, mutta jos keskittyy pelkästään tuleviin juttuihin, saattaa kadottaa jotakin arvokasta. En elä kuten viimeistä päivää, mutta tiedostan minulla olevan jo nyt käsissä kultaakin arvokkaampia ihmisiä ja asioita. Se pistää nöyräksi myös niille ei-niin-mukaville hetkille ja päiville. En ole täysin zen päivittäin, mutta olen oppinut olemaan ajan mittaan enemmän läsnä. Minulle se ei ole vaatinut kursseja tai joogatunteja, vaan sen on käytäntö opettanut. Edellinen työ, asiakkaani, potilaani, puolisoni. Rauhoittumisen ja nöyryyden myötä olen löytänyt myös paremman yhteyden kehooni. Pyrin elämään päivittäin niin, että kunnioitan kehoani ja sen tarpeita. Vastalahjana saan nauttia jaksavasta kehosta ja mielestä, mikä puolestaan mahdollistaa periaatteessa mitä vain haluan kokeilla. Jo ennen perjantaita 😉

Näihin mietteisiin alkuviikosta,

-Katja