VIISI VUOTTA SITTEN, VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ

Järkytyin vähän kun passi meni vanhaksi.

Onko siitä jo viisi vuotta, kun asuin ihan toisessa kaupungissa, olin vasta valmistunut. Ja siitäkin jo neljä, kun kävin vuoden reppureissulla maailmalla. Ja kolme, kun olen aloittanut tässä nykyisessä paikassani. Nää kolme viimeisintä tuntuukin jotenkin ihan liiankin jumiutuneilta.

Terveisin levoton.

Muutos ihan yleensäkin on melkoisen hidas prosessi. Puhumattakaan lähes pakotetusta paikoillaan olosta, mihin nämä viimeiset kaksi ovat määränneet. Liikkuminen ei ole ollut edes juuri mahdollista. Vaikkakin on näilläkin parilla vuodella ollut ihan hyvä tarkoitus ja uskon että ihan tarkoituksen mukainenkin merkitys ainakin omassa kasvussani.

Mä kavahdan aina kun siirryn vuosi tasolla ajatteluun. Viisi vuotta sitten, viiden vuoden päästä, sehän on yhteensä 10 vuotta! Elämään hyvällä lykyllä mahtuu ehkä kahdeksan tai yhdeksän sellaista. Aika vähän siis loppupeleissä. Elämän rajallisuus ja sen kauneus ja ainutkertaisuus saa aina sydämen sykähtämään.

On helpompaa elää päivässä. Tuntea läsnäolon tuoma värähtely. Silti mun on pakko välillä katsoa myös vähän laajemmallakin skaalalla. Mitä mä haluan saada elämässä aikaiseksi ja olenko sitä saanut?

Omistaen haavemaailman, joka on laaja ja värikäs. Haluan kokea tuntea nähdä paljon.

PALJON.

Pidän oppimista ja kasvua yhtenä tärkeimpänä ja merkityksellisimpänä asiana maailmassa. Sitä taas on ihanaa ja parasta kokea kokemusten, muistojen kautta – siis tuntemalla. Varsinkaan kun en pelkää toteuttaa sitä mitä haluan, vaan kysymys on ennemminkin aikajanasta, milloin se toteutuu.

Mun haavemaailmassa seuraavan viiden vuoden aikana mä asun kodissa pelkällä sängyllä ja mukavalla loikoilupaikalla (haaveiden haaveissa se on riippumatto, joka ehkä on kuitenkin aika epätodennäköinen koska vuokrakämppä). Siellä on valoisaa ja avaraa ja vain kasveja joista pitää huolta. Kirjoittelisin, olisin, lepäisin, ulkoilisin ja vaalisin yhteisöllisyyttä. En stressaisi töistä, vaan tekisin töitä kun tarvii, säästäisin ja reissaisin ja kun en tarvitsisi reissuihin rahaa, tekisin vain vähemmän töitä. Osallistuisin johonkin hyväntekeväisyyteen ja suurin piirtein kerran viikossa kävisin minulle merkillisen ihmisen kanssa tanssimassa, ehkä jotain lattaria. Lopulta, kenties sen viiden vuoden jälkeen, rakentaisimme pikkuisen tönön jonnekin vesistön ääreen, puron mutkaan tai järven rantaan.

Miltä sun elämä näytti viisi vuotta sitten?

Entä miltä se näyttää viiden vuoden päästä tästä?

Viimeksi:

MIELESSÄ TÄNÄÄN – SYKSY, NORMAALI JA ROKOTTEET

Lue myös:

UNELMISSA MINIKOTI

ONKO ITSENSÄ ETSIMINEN ELÄMÄN SUURIN HUIJAUS?

JOS KUOLISIT TÄNÄÄN, KUOLISITKO ONNELLISENA?

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään

TYÖN TEHOKKUUDESTA JA SEN KANNATTAVUUDESTA

Voiko tuottavuutta saavuttaa jopa päinvastaisella ajattelulla enemmän kuin sillä hampaat irvessä puurtamisella?

Mitä jos töissä vaikka saisi ottaakin 15 minuutin päikkärit (puuttumatta toteutukseen) tai puolikas ruokatunti muutettaisiinkin tunniksi, josta puolikkaan voisi käydä vaikka ulkona ulkoilemassa. Millainen vaikutus tällaisilla pienillä muutoksilla voisi olla työhyvinvointiin – ja siten tehokkuuteen?

Tätä mä oon miettinyt viime aikoina töissä. Töissä, jossa työn luonne vaihtelee, jossa välillä on enempi työtä kuin toisena hetkenä, mutta nuo hiljaisetkin hetket pitäisi täyttää kiireellä, ettei ylimääräiselle tauolle kahvihuoneen sohvallekaan uskalla istua.

Sekä sitä, kuinka paljon sellainen väkinäisyys aiheuttaakin negatiivisuutta.

Tehokkuuden ihannointi johtaa mun mielestä itse asiassa tehottomuuteen. Ehdottomuuden ihannointi. Että tiukkoja sääntöjä ja normeja vaikkapa tauoista tulee noudattaa – ja kaiken sen ulkopuoliset minuutit maksimoida tuottavuus. Sen seurauksena töistä alkaa laistaa, puhelimen kaivaa taskusta heti kun siihen tulee tilaisuus, väsyen ja turhautuen paineeseen, siihen mielikuvan ristiriitaan mitä pitäisi olla ja mihin pystyä, mutta mitä toisaalta ei itse koe olevansa, juuttuen itseään toistavaan kierteeseen.

Mitä jos töissä voisi kuunnella enemmän sitä omaa sisintään?

Jos olisikin juuri pitänyt ruokatauon, mutta tekisikin heti kohta mieli kahvia, mutta kahvitaukoonkin on vielä aikaa. Jos vain saisikin kuunnella sitä jaksamattomuuttaan, käydä juokasemassa sen kahvin, jatkaa sitten paremmalla mielin töitä. Tehdä tuottavammin niitä töitä silloin kuin tekee.

Voiko samaan lopputulokseen päästä, vaikka erilaisella toteutuksella?

Säännöt ovat hyviä. Ne takaa tasa-arvoisuuden. Mutta milloin niitä on liikaa, milloin ne rajoittaa jopa toteuttamasta työtään parhaalla mahdollisella tavalla? Jokainen sääntö on poissa siitä omasta luontaisesta rytmistä, tavasta olla.

Sielun äänestä.

Tulee mieleeni lukemani oppi pitkän elämän salaisuudesta japanilaisittain: ettei eläkkeellekään tarvitse (tai ole suotavaakaan) jäädä, vaan puuhastella koko ajan jotakin.

Mitä jos sitä saisikin siis puuhastella enemmän siihen omaan rytmiinsä, eikä aina toisen määräämän rytmiin pakotettuna?

Jossa työyhteisönä yhdessä vastataan töiden toteutumisesta, mutta myös lopulta siitä tavasta, miten ne toteutuu. Että juurikin se työntoteutus voisi olla vapaampaa, kunhan määrätyt työt täyttyy.

Saisikin välillä enempi vain puuhailla. Tarkoitti se sitten ylimääräistä taukoa, 15 minuutin torkkuja tai vaikkapa hetkellistä ulkoilua, miten se sinä päivänä ilmenisikin.

Olisiko työelämän sääntöjä aika päivittää?

Viimeksi:

ELÄMÄ NAUTTII VAIHTELUSTA – SIITÄ PIENESTÄKIN

Lue myös:

VASTAAKO TÄMÄN PÄIVÄN YHTEISKUNTA YKSILÖN TARPEISIIN?

UNOHDA KAIKKI MITÄ TIEDÄT ELÄMÄSTÄ

MIKSI OSA-AIKAISUUS ON NIIN HAASTAVA JUTTU?

Hyvinvointi Mieli