MUTTA MITÄ HAITTAA TAVARAPALJOUDESTA ON?

Ennen kaikkea kodin tavarapaljous tarkoittaa lukemattomia signaaleja mielelle prosessoitavaksi. Koti puhuu koko ajan erinäisiä asioita: tavarat kertovat historiaansa, mistä ne ovat tulleet juuri siihen missä ne ovat nyt, mitä niille on käynyt elinikänään, ne kysyvät mielipidettäsi itsestään, pyytää vertaamaan, ehkä vaihtamaan toiseen, parempaan tai tekemään korjauksia tai siivouksia. Tavara pyytää aina huomiota, tavalla tai toisella.

Kun näitä signaaleja on paljon, se kuluttaa energiaasi. Aivot joutuvat työskentelemään. Ne väsyvät. Kun ne väsyvät, ne eivät jaksa enää vastata kaikkiin kysymyksiin ja ohjeisiin, joista seuraa helposti epäjärjestystä. Kaikkea ei yksinkertaisesti jaksa huomioida, vaan aivotkin tarvitsevat lepoa. Syntyy noidankehä: yhä enemmän epäjärjestystä, yhä enemmän huutoa, yhä enemmän uupumusta.

Ja yhä enemmän ajanhukkaa! Sillä jotta saisit mielenrauhaa, ajattelet tavaroiden toiveiden toteuttamisen tuovan sitä. Yrität siis vastata kuulemiisi huutoihin parhaasi mukaan, vaihtamalla aikaasi niiden käskyjen palvelemiseen.

Lopulta tuo uupumus ja ajanhukka on poissa jostakin muualta. Poissa jostakin itselle tärkeästä asiasta, jota ei välttämättä edes tunnista, koska niiden miettimiselle ei ole jäänyt aikaa. Palkaksi jää vain huonommuudentunteita. Kuuluuko kodin olla sellainen?

Alun alkaen tavaroita haalitaan omaksi kuvaksemme. Ne kertovat meistä, millaisia olemme ja mitä ensinnäkin haluamme muille itsestämme viestittää. Kaipaamme niiden kautta hyväksyntää itsellemme, todistusta omasta riittävyydestämme. Tuollaisen hyväksynnän hakeminen ei tosin täytä sitä syvintä tarvettamme: nimenomaisesti meidän itsemme hyväksymistä, ei meidän tavaroiden hyväksymistä. Usein kuitenkin sivuutamme sen ensimmäisen, yhteyden muihin ja keskitymme jälkimmäiseen eli itsemme peilaamiseen tavaroista, jolloin emme koskaan kohtaa riittävyyttämme. Elämän perimmäisten tunnetilojen täyttymystä. Jatkamme vain normaalina kokemamme elintavan noudattamista.

En voi paasata ekologisuudesta, sillä en itse ole sen perikuva, mutta en voi olla sivuuttamatta sitä tosiasiaa, että tavaroita haalimalla haalitaan myös päästöjä ja luonnonvarojen tuhlausta. Välttämällä paljoutta, vaihtamalla sen määrällisesti vähempään mutta ehkä kuitenkin vastuullisempaan, on mahdollista tehdä maapallosta ja kaikkien elämästä eheämpää. Silloin ei ole kyse enää edes itsestä, mitä minä itse haluan ja voin tehdä, vaan ihan meistä kaikista täällä planeetalla.

Viimeksi:

JOS PUHELIN OLISIKIN VAIN PUHELIN

Lue myös:

VOIKO KOTI NÄYTTÄÄ ARJESSA SISUSTUSLEHDELTÄ?

AJAN MÄÄRÄ ON RAJALLINEN – VALITSE SIIS TARKOIN MIHIN SEN HALUAT KÄYTTÄÄ

MITÄ KOTI PUHUU?

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli

JOS PUHELIN OLISIKIN VAIN PUHELIN

Siirsin aikoja sitten netin kuvakkeen puhelimen viimeiselle sivulle. Siitähän nyt ei ollut mitään hyötyä. Tein vain huomion, että sormi hakeutuu automaatilla sen vanhalle paikalle, jota nyt koristaa kalenteri. Avasin sen siis aika monesti turhaan, ihmetelläkseni, kuinka aivopesty sitä onkaan. Kunnes viimein sormi oppi löytämään sinne viimeiselle sivulle.

Lopulta deletoin kaikki turhat äpit. Myös sähköpostin ja facebookin kuvakkeet. Iltasanomat poistin jo kauan sitten (jota ikäväkseni päädyin ensin kuitenkin tylsyyksissäni usein netin kautta selaamaan.) Instagramia, snapchattia tai twitteriä en ole koskaan omistanutkaan. Muutamaa muuta turhaa sovellusta puhelin ei antanutkaan edes poistaa, mutta niitä en muutenkaan ole koskaan käyttänyt.

Lähinnä ongelma on vain tuo netin selailu joka välissä, kun pieni tylsyys pääsee iskemään. Puhutaan siis mainoskatkoselailusta, tylsäohjelmaselailusta, hissinodotusselailusta, kassanodotusselailusta, kahvitaukoselailusta. Tyhjäntilantäyttämisselailusta. Ylipäätänsä puhelin on ensimmäinen ja viimeinen asia päivässään, minkä valitsee näkevänsä.

Ensimmäinen

ja viimeinen.

Aika hullua antaa tuollainen merkitys tuollaiselle asialle.

Nettikuvaketta ei pystynyt kokonaan poistamaan. Siirsin sen turhien ei-poistettavien äppien ryhmään, enemmän piiloon ja päätin, etten enää käytä sitä. No, ensimmäisenä päivänä tietysti tuli muutama ”pakko äkkiä tarkistaa” ja ”ihan vaan äkkiä tsekkaan”-juttuja. Mutta kokonaisuudessaan olen onnistunut alentamaan sen arvon takaisin ihan puhelimeksi itsessään.

Mulle sovellusten paikka on enää vain läppärillä, silloin kun olen kotona ja niille on aikaa. Olen mä välillä joitakin asioita puhelimestakin tarkastanut. Kun en ”jaksa” hakea tietokonetta syliin, mutta haluaisin vaikkapa tarkistaa blogin (tiedostaen, etten ole tehnyt sitä viimeksi tunti sitten) tai pitkästä aikaa sähköpostin, katson vain ne asiat puhelimestani ja laitan sen sitten pois.

Ei sovellukset itsessään pahoja ole, vaan niiden luomat toimintamallit. Onko niiden paikka todella jokaisessa hetkessä, tyhjyyttä täyttämässä, osana multitaskausta jotakin toista asiaa tehdessä? Jatkuvan ideologisen minänsä ja haaveiden laatimisen, paremman minänsä ylläpitämisessä? Koko nautinto sovelluksien tuomista eduista kuolee, kun niitä täytyy nähdä, tuntea ja toteuttaa koko ajan. Pulmahan on käytännössä vain opitussa käytösmallissa, sormen huomaamattomassa toimimisessa ennen kuin mielikään sitä edes rekisteröi tai arvioi.

Uusia malleja on kuitenkin mahdollisuus opetella. Kyse onkin oikeastaan vain käytöksensä näkemisestä, tarkkailemisesta

– ja päätöksistä.

Viimeksi:

MITEN YKSINKERTAISTAMINEN ON PARANTANUT ELÄMÄNLAATUANI?

Lue myös:

SOME VÄÄRISTÄÄ TODELLISUUTTA

JOS SITÄ EI KUVATA, ONKO SITÄ ENÄÄ OLEMASSA?

OMA HIUSVÄRI JA MUUT HIUSTENHOITORUTIININI

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli