Määrittääkö mikään muu ihmiselämää sen enempää, kuin työ ja varsinkin se, että sen tekemisestä on sovittu hamaan tappiin asti?

Siten me ainakin käyttäydymme. Kuin se olisi elämän tärkein asia. Päämäärä, jota varten elää. Kouluttautua ja hankkia vakityö, eikä mistään enää tarvitse huolehtia. Sillä se tuo mukanaan turvan. Turvatun tulevaisuuden, kunnes kuolema korjaa pois. Kyseessä on ainut normi, joka sopii meihin kaikkiin, kaikkiin katsomatta.

Sen ympärillä velloo uskomaton turvattomuuteen ja turvallisuuteen, pelkoon ja helpotukseen luotu kontrasti. Kuin vaihtoehtona olisi suinpäin suistua turmioon tai sitten vain kiltisti jatkaa päivästä toiseen toisen palveluksessa elämällä. Kun tämän kuplan ulkopuolelle koittaa ajatella, tuntee itsensä vain uhkarohkeaksi, ehkä vähän hulluksikin. Mutta onko tuo turvattomuus totta vai jotakin mieleemme ujutettua?

Voin kyllä olla näissä asioissa hiukan naiivi. Mulla kaikki työhön ja kouluihin liittyvät asiat ovat aina menneet tosi hyvin. Lukiosta suoraan kouluun, koulusta suoraan töihin (joskin tein sen edessä oman päätöksen muuttaa 500km päähän) ja pian takaisin omalle paikkakunnalle – töihin. Toisin on monella muulla. Useita välivuosia. Pitkäaikaistyöttömyyttä. Töitä vain osan aikaa vuodesta. Ne möröt, joilta vakityö suojaa. Tietenkin ne on hyvä tiedostaakin, mutta antaako noiden kummitusten estää elämästä?

Sillä mä en voi kuvitella mitään sen ankeampaa, kuin että eläisin päivästä toiseen samanlaista, määriteltyä elämää siihen asti, kunnes pääsen eläkkeelle. Jos pääsen. Sitäkään kun ei voi pitää itsestään selvyytenä.

Nyt mä sitten kuitenkin sain sen. Vakipaikan. Ja otin sen vastaankin.

Mä olin ensin hiukan huolissani aloittaessani nykyisessä työssäni, että mitä sitten teen, kun tämä tilanne tulee eteen. Lopulta olen oikeastaan melko tyytyväinen. Mun työnantaja on ihan äärettömän joustava. Osa-aikaista saa helposti, vaikka kuukauden kerrallaan, kaikkea 50 ja 100 prosentin työajan väliltä. Käytännössä asia on vain ilmoitusluontoinen. Ensimmäisestä parista kuukaudesta olen jo loppu keväälle sopinutkin.

Toisekseen tiedän, että saan suhteellisen helposti palkatonta. Sitä en tosin tiedä, kuinka pitkälle ajalle, mutta luulen sen pyörivän ainakin varmasti jossain 4kk paikkeilla. Enkä tiedä sitäkään, että kun tästä koronasta päästään, riittääkö se mulle, mutta toivon, että tilanne ratkeaa mielekkäällä tavalla ja jos ei ratkea, olen valmis tekemään isojakin ratkaisuja tarpeen mukaan.

Sillä sellainen mun mielestä työpaikan kuuluu olla.

Että mua määrittää ennemminkin se muu elämä, jota työ vaan tukee.

Eikä sen edessä olis pakko olla sitä vaki sanaa.

Viimeksi:

ENSIMMÄINEN SUOMALAINEN MINIMALISMI KIRJA

Lue myös:

ONKO TÄRKEINTÄ TIETÄÄ TOISEN RAHALLINEN ARVO?

ESTÄÄKÖ PELKO SINUA TEKEMÄSTÄ ASIOITA, JOITA OIKEASTI HALUAT?

JOS KUOLISIT TÄNÄÄN, KUOLISITKO ONNELLISENA?

Ei materia, kuluttaminen ja kulutusyhteiskunta itsessään ole pahasta, vaan ne mittasuhteet, mihin se on päästetty tänä päivänä leviämään.

Että se on kääntynyt itseään vastaan.

Että ihminen kääntyy itseään vastaan.

Sairastuu. Uupuu kaikkeen tähän mölyyn, riittämättömyyteen, ärsyketulvaan, kuormitukseen. Unohtaa oman ytimensä, itsensä, vain eläen automaattisten tapojen opitussa imussa, toisen määräämänä, kyseenalaistamatta itse mitään. Astuen aina vain kiihtyvään limboon, että jo oksettaa, kaikki menee sumeaksi, sekavaksi, eikä mitään enää näe.

Että on olemassa ruokaketjun ylin taso, joka hyötyy niin tavattoman paljon, mutta paha olo lisääntyy mitä alemmas päätyy. Kyse on kuitenkin niin minimaalisesta määrästä ihmisiä, että on hullua sallia paratiisi niin vähälle, kun niin moni kuitenkin kärsii.

Ja silti meidät onnistutaan niin taitavasti manipuloimaan, että haluamme jotakin ihan itse vaikka se onkin toisen määräämää, että vain tuonne ylimmälle tasolle pääsemällä se onni ja merkityksellisyys saavutetaan, sillä juuri siten alempi voi parhaiten tukea omalla käytöksellään tuon paratiisin pyörimistä – yrittäessään itse olla sellainen, yrittäessään itse päästä sinne. Että perustavanlaatuisimmat tunnetilat ulkoistetaan ja unohdamme etsiä niitä niiden oikeista lähteistä, vieden meitä aina vain kauemmaksi. Tehden meistä onnettomia. Jopa moraalittomia. Ei ole väliä, mitä tekee, mitä ostaa ja mistä, kunhan vain olo on hyvä.

Kuinka siltikään kaiken tämän näyttämön lieveilmiöitä ei oteta tosissaan, juurikaan edes myönnetä saatika ainakaan hoideta, anneta sen vaatimaa huomiota. Välillä hiukan puhutaan, sitten taas vaietaan ja tallataan eteenpäin. Että tällaiset elämäntotuudet sivuutetaan, niin kuin niitä ei huomaisi, valehdellen itselleen.

Todeten, että sellainenhan se maailma vain on ja sellainen sen täytyy olla, pyöriäkseen.

Seuraten taka-alalta, kuinka paha olo lisääntyy, vaikka meillä länsimaalaisilla pitäisi olla jo kaikki avaimet käsissä hyvään elämään.

Olisiko siis jo aika siirtyä eteenpäin?

Myöntää, että se toimi, aikansa, nosti meidät takapajulasta, mutta nyt se vie meidät kohti toista ääripäätä.

Ja sen jälkeen hiukan jopa peruttaa taaksepäin.

Hidastaa.

Viimeksi:

MUTTA MITÄ HAITTAA TAVARAPALJOUDESTA ON?

Lue myös:

MIKÄ ON ELÄMÄN TARKOITUS?

MIKSI MAAILMA ON NIIN MONIMUTKAINEN?

MITEN YKSINKERTAISTAMINEN ON PARANTANUT ELÄMÄNLAATUANI?