IFS-terapian tavoitteena on siis:

1. Itsen eriyttäminen osista
   –
2. osien välisen polarisaation purkaminen
   –
3. osien palauttaminen yksilölle adaptiivisiin rooleihin
   –
4. Itsen palauttaminen sisäisen yhteisön johtajaksi
   _

Koko prosessi perustuu ajatukseen, että ihmisellä on jo kaikki tarvittavat resurssit parantumiseen; terapeutin tarvitsee vain auttaa asiakasta avaamaan rajoitteet, jotka estävät parantumista. Itseydestä käsin asiakas voi itse selvittää osiltaan, MIKSI ne tekevät mitä tekevät ja MINKÄ tarvitsee muuttua, jotta ne voisivat palata rakentavampiin rooleihin.

En ole täysin samaa mieltä Schwartzin kanssa. Itse asiassa liikun melko eri janalla kuin hän. Omaan mielialaani ja psyykkiseen hyvinvointiini vaikuttavat niin voimakkaasti aineenvaihduntaani liityvät tekijät, kuten miten suoleni toimii, sekä oman hermostoni asetukset ja millaisessa balanssissa aivokemiani on. Ne eivät ole asioita, joita voi muuttaa analysoimalla omaa mielensä osia. Mutta toisaalta kannatan kyllä sen tasoista itsetutkiskelua, että saa ymmärryksen, miksi tietyt asiat toistuvat ja millaisiin rooleihin on elämässään asetettu. Kaikki keinot, jotka tähtäävät sisäisten ristiriitojen vähentämiseen, ovat mielestäni hyviä.

Terapeutin ei tarvitse antaa asiakkaalle jotain, mitä häneltä puuttuu, antaa tulkintoja tämän oireille tai ohjeita siitä mitä oireille tulisi tehdä. Sen sijaan terapeutin tehtävä on vahvistaa asiakkaan kykyä pysyä Itseyden tilassa. Mikäli asiakkaan mieli on voimakkaan polarisoitunut ja tällä ei ole pääsyä Itseyteen, terapeutin tarvitsee ohjata terapiaa enemmän. Mitä enemmän asiakas pystyy toimimaan Itseydestä käsin, sitä enemmän vastuu terapiaprosessista jakautuu asiakkaan ja terapeutin välillä, ja sitä enemmän asiakas pystyy auttamaan itse itseään terapiaistuntojen välillä.

0   0   0   0   0

Osien kanssa työskentely perustuu ajatukseen, että osien kanssa voi keskustella: niille voi esittää kysymyksiä ja pyyntöjä, ja ne vastaavat. Tähän käytetään pääasiassa kahta menetelmää. Mikäli asiakas kykenee riittävässä määrin eriytymään osistaan, hän voi käsitellä osia itse mielikuvatyöskentelyn avulla. Mikäli asiakkaan osat ovat niin voimakkaasti polarisoituneet, että asiakas ei pääse Itseyden tilaan lainkaan, terapeutti käsittelee osia suoraan, kunnes asiakkaan Itseys saadaan riittävästi eriytettyä osista mielikuvatyöskentelyä varten.

Mielikuvatyöskentelyssä asiakasta pyydetään keskittymään tiettyyn osaan A siten kuin hän tämän havaitsee, oli se sitten ajatus, emootio, kehollinen tuntemus tai mielikuva. Monesti asiakas voi nähdä osan mielessään jonkinlaisena henkilönä, mutta pelkkä tunne osasta riittää. Terapeutti kysyy asiakkaalta mitä asiakas tuntee A:ta kohtaan. Jos asiakas suhtautuu osaan myönteisesti, esimerkiksi uteliaisuudella, myötätunnolla tai ymmärryksellä, asiakas toimii Itseydestään käsin (pienellä murusella zopinoxia pääsee helposti ja nopeasti Itseyden tilaan), ja osan kanssa voidaan jatkaa eteenpäin.

Mikäli suhtautuminen on kielteinen tai ambivalentti, jokin toinen osa reagoi A:han, hallitsee asiakkaan kokemusta ja häiritsee työskentelyä. Tätä osaa voi pyytää astumaan sivuun, ja mikäli asiakkaan suhtautuminen A:han on muuttunut myönteiseksi, jatketaan A:n kanssa. Asiakas voi joutua pyytämään useita eri osia astumaan sivuun, ennen A:n käsittely Itseyden tilasta käsin onnistuu. Jos sama osa toistuvasti kieltäytyy antamasta tilaa, on syytä käsitellä tätä osaa ensin.

Sama prosessi jatkuu koko terapian ajan. Terapeutin on ajoittain syytä tarkistaa asiakkaan suhtautuminen osaan, jota käsitellään, ja jos suhtautuminen ei ole utelias ja myötätuntoinen, pyydetään häiritseviä osia väistymään. Yritys vaikuttaa osaan toisen osan kautta johtaa ei yleensä tuota tuloksia, ja pahimmillaan voi lisätä polarisaatiota.

En oikein tiedä mitä ajatella, välillä nousee fiilis kuin jonkin roolipelin tai piirileikin sääntöjä lukisin. IFS sivuuttaa kehollisuuden täysin ja ihminen on erotettu ympäristöstään. Oma mielenterveyteni ainakin perustuu enimmäkseen toimivalle aineenvaihdunnalle ja nukkumiselle, mielekkäälle tekemiselle ja hyvälle seuralle.

Lähde:
https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/19c4c397-46db-4902-8f95-7b7077d57127/content

Sisäisen yhteisön epätasapaino johtaa osien jakautumiseen tietynlaisiin ryhmittymiin. Karkeasti ottaen osat jakautuvat kahteen pääryhmään:
– karkotettuihin (engl. Exiles) ja
– suojelijoihin (engl. Protectors), joita ovat järjestäjät ja pelastajat

Karkotetut ovat osia, jotka suojelijat ovat työntäneet pois tietoisuudesta. Nämä ovat usein nuoria, herkkiä ja haavoittuvaisia osia, jotka kantavat erilaisten kipeiden kokemusten ja muistojen taakkaa: mm. pelkoa, häpeää, syyllisyyttä ja rakkaudettomuutta. Karkotetut kaipaavat huomioiduksi tulemista, ja pyrkivät ottamaan yksilöstä vallan tullakseen kuulluksi ja kokeakseen tulevansa välitetyiksi. Karkotetut osat voivat ilmetä suruna, avuttomuutena ja tarvitsevuutena.

Suojelijat pelkäävät karkotettujen aktivoitumista, sillä täyttäessään henkilön tietoisuuden, henkilö kokee näiden osien kantaman emotionaalisen tuskan, hän on haavoittuvaisempi, ja pyrkii hakemaan hyväksyntää muilta tavoilla, jotka voivat olla yksilölle haitallisia. Suojelivat voivat karkottaa myös muita vaaralliseksi kokemiaan osia, kuten suuttumusta tai raivoa ilmentäviä osia. Suojelijat pyrkivät erilaisin keinoin pitämään karkotetut osat pois tietoisuudesta ja vaimentamaan ne mahdollisimman nopeasti, jos karkotetut nousevat tietoisuuteen.

Suojelijat jakautuvat kahteen ryhmään: ennakoivasti toimiviin järjestäjiin (engl.managers) sekä pelastajiin (engl. firefighters).Minusta OCD toimii järjestäjänä, itsellä oireilulla suuntautuu tulevaisuuteen, ritualisoinnilla yritän välttää tulevaa ahdinkoa. Voisiko tämä siis selittää OCD:n dynamiikkaa?

Järjestäjät pyrkivät suunnitelmallisesti ohjaamaan yksilön käytöstä niin, että karkotetut eivät aktivoituisi, ettei henkilön enää koskaan tarvitsisi kokea samanlaisia kokemuksia mitä karkotetut kantavat. Esimerkkejä järjestäjien strategioista on mm. perfektionismi, ylisuorittaminen, etäisyyden pitäminen muihin, pessimismi, jatkuva murehtiminen, ylemmyydentunto sekä alemmuudentunto. JA OCD, VAI MITÄ MIELTÄ, voisiko olla?! Nyt tämä tiedon tönkiminen tuntuu taas mielekkäältä, jos tästä voisikin syntyä jonkinlaisia oivalluksia.

Pelastajat puolestaan pyrkivät hillitsemään, tyynnyttämään ja turruttamaan karkotettujen osien tunteita reaktiivisilla, usein impulsiivisilla toiminnoilla. Lievimmillään tämä voi olla vain huomion siirtämistä pois emootiosta johonkin sijaistoimintoon, kuten lukemiseen tai television katsomiseen, mutta kattaa myös tuhoisampia käyttäytymisen muotoja, kuten päihteiden käytön, erilaiset riippuvuudet, raivon, irtosuhteet ja itsensä vahingoittamisen; äärimmäisenä strategiana pelastajaosa voi turvautua jopa itsemurhaan sammuttaakseen karkotetun osan tuskallisen emootion.

Voisiko oma OCD:ni perustua läheisteni PELASTAJA-osien aktivoitumisiin, joihin esim raivoaminen lukeutuu. Oma turvattomuuteni johtuu vihaisista ihmisistä ympärilläni, jotka ovat räjähtäneet millä verukkeella tahansa. Luultavasti myös omakin hermostoni on hyvin reaktiivinen, olen vaan oppinut kätkemään raivoreaktioni. Minulla on luultavasti epävakaan ihmisen hermosto, jonka päälle olen kutonut OCD-panssarin?

On hyvä pitää mielessä, että edellä mainitut käyttäytymistavat eivät ole osien perimmäinen olemus, vaan rooleja, joihin ulkoiset olosuhteet ovat osat pakottaneet. Kaikki osat, myös järjestäjät ja pelastajat, luopuvat rooleistaan mielellään, kunhan kokevat sen olevan riittävän turvallista.