Etsin edelleen aktiivisesti muiden kokemuksia OCD:stä ja löysin Marjut Ollilan kirjoituksen:

”Mitä olisin halunnut tietää OCD:sta sillä hetkellä, kun sain diagnoosin?”

Alla oleva teksti on suora lainaus (vähän lyhennettynä) hänen blogistaan Simppeli Sormiruokakeittiö. Linkki alkuperäiseen postaukseen löytyy tekstin alta.

Sain OCD-diagnoosin vuonna 2011. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin voinut saada diagnoosin jo lapsena. Minulla on aina ollut kausia, jolloin olen ollut erityisen, pakonomaisen huolissani jostain tietystä asiasta ja ajatuksiani on leimannut vahva taikauskoisuus. OCD on sairaus, jolle on tyypillistä aaltoilu. Välillä voi mennä vuosiakin, että OCD ei juuri anna merkkejä itsestään. Usein kestää vuosia, vuosikymmeniäkin, ennen kuin diagnoosi löytyy, tai ihminen sitä edes osaa oikein etsiä. Minä sain diagnoosini synnytyksen jälkeisen masennuksen, tai ehkä paremminkin ahdistuksen, kylkiäisenä. 

Mitä tässä postauksessa haluan kertoa: Mitä OCD on ja mitä mitä minä olisin halunnut siitä diagnoosin saatuani tietää. Minä sain diagnoosin, koska ahdistuin esikoiseni vauva-aikana todella pahasti. Kaikki alkoi siitä, että olin todella huolissani siitä, hengittääkö vauvani kun hän nukkuu. Hiippailin monia kertoja pinnasängyn viereen tarkistamaan asiaa. Tämä on vielä ihan normaalia. Lopulta olin siinä pisteessä, että istuin kaikki lapseni päiväunet hänen sänkynsä vieressä tarkkailemassa kohoileeko rintakehä. Aloin pelätä myös, että jotain muuta epämääräistä pahaa voisi tapahtua hänelle. Olin jatkuvasti ahdistunut. Lopulta tilanne eskaloitui siihen, että aloin pelätä, että jos olenkin itse se heikoin lenkki. “Vaikka miten voisin suojella ulkopuolisilta uhilta lastani, niin entä jos itse sekoan ja teenkin jotain?” Se oli liikaa.

Se tuska, jonka niistä ajatuksista sain, oli jotain niin sisuskaluja jäytävän hirveää, etten voi sanoin sitä kuvailla.(Tunnistan tämän hvyin! Myös taikauskoisuus ja pakonomainen huolisssaan oleminen minun psyykkeeni dynamiikalle tunnusomaista)

Minulla on pakko-oireisen häiriön sellainen versio, jossa esiintyy pakkoajatuksia, eli obsessioita. Ihmiset ajattelevat usein sanan OCD kuullessaan nimenomaan pakkotoimintoja: vaikkapa loputonta käsien pesemistä, sähkölaitteiden tarkistelua ja siivoamista. Pakkoajatukset ovat hiukan piiloon jääviä ehkä juuri siksi, että ne eivät näy usein ulospäin muille lainkaan. Siksi diagnoosinkin saaminen voi olla hankalampaa, koska pakkoajatuksista kärsiväkään ei oikein osaa yhdistää niitä juuri OCD:hen.

Pakkoajatukset ovat mieleen väkisin tunkevia, ei-haluttuja ajatuksia ja mielikuvia, jotka aiheuttavat ahdistusta ja kärsimystä. Niistä kärsivä yrittää olla ajattelematta niitä, siinä onnistumatta. Mitä kovemmin yrität olla ajattelematta, sen varmemmin sitä ajattelet. Kun tähän lisätään vielä tolkuton ahdistus ajattelemisesta, syyllisyyden tunteminen siitä, että se on mielessä ja ehkä muutama pakkotoiminto, jolla yrität tukahduttaa pohtimisen, aletaan päästä hiukan sitä kohti, miten vaikeaa OCD-ajatusten tai OCD:sta johtuvien pakkotoimintojen lopettaminen on.

Pakkoajatukset voivat liittyä oikeastaan ihan mihin tahansa. Ja samoin pakkotoimintoja on loputon määrä. Yhdistävä tekijä näille kaikille on se, että olipa kyseessä sitten pakkoajatukset tai -toiminnot, ne aiheuttavat suurta kärsimystä ja ahdistusta. Kun sitten sain diagnoosin, se oli järkytyksen lisäksi suuri helpotus. Sain tietää, että en olekaan “tulossa hulluksi”. Mutta samalla sain tiedon siitä, että jokin on vinossa. 

OCD on hankala sairaus, joka voi viedä siitä kärsivältä kaiken toimintakyvyn, pahimmillaan hengen.  Pakko-oireiselle jos tietty asia ei mene tietyllä tavalla, vaikkapa paidan viikkaus ei mene tismalleen rituaalin mukaan, tai jos mieleen tulee ei-toivottu ajatus, ahdistus on rajatonta ja tuskaisuus halvaannuttavaa. (Luulen että johtuu siitä, koska hermosto ei toimi kuten pitäisi, puuttuu ehkä plastisuutta tms tai on jotenkin ”riekaleinen” tms, normiasetukset ei palaudu kuten terveillä. Oma arvio on, että itselläni johtuu siitä, ettei minua ole lohdutettu, eikä kukaan ole auttanut minua rauhoittumaan kanssasäätelyn avulla)

Olisin diagnoosin saatuani heti halunnut kuulla, että OCD:n kanssa voi elää täysipainoista elämää. Ja ettei tähän sairastuminen ole kenenkään oma vika tai asia, jonka voisi parantaa vain “lopettamalla niiden ajatusten ajattelemisen ja tekojen tekemisen”.

Olisin aivan ehdottomasti halunnut kuulla tämän:
Sinä et ole yhtä kuin ajatuksesi. Älä usko kaikkea, mitä ajattelet. Sinä et ole sekoamassa, et ole vaarallinen, et ole kamala ihminen tai yhtään mitään muutakaan, mitä OCD sinulle yrittää sepittää. Se, että sanot pakkoajatuksesi ääneen vaikkapa lääkärille, ei tee niistä se todennäköisemmin toteen tulevia. Sillä pelkäämäsi asiat eivät ole käymässä toteen. Mitään pahaa ei ole tapahtumassa. Sinä et ole paha. Sinulla on ajatuksia, jotka saavat mielesi voimaan huonosti, mutta ne ajatukset eivät kerro sinusta itsestäsi mitään. Ne ovat OCD:n tekosia.

Lähde:
https://simppelisormiruokakeittio.com/simppelin-sivukonttori/2019/2/5/voiko-minulla-olla-ocd

Bongasin OCD:n googlettelun yhteydessä alla olevan omakohtaisen kokemuksen pakko-oireilusta Huono äiti -blogissa. Teksti on suoraan kopioitu sivustolta ja siihen on linkki postauksen alla. Minä myös olen tällainen naputtelija ja läpsijä. Erityisesti naputtelua minulla on päivittäin. Itselläni näitä kuvatunlaisia ajatustornaadoja tulee aina iltapäivisin, ei milloinkaan yöllä. Ehkä aamullakin joskus, jos juon liikaa kahvia ja kofeiini kieputtaa minua. Tunnistin tekstistä myös itsesyytökset ja kohtuuttomat syyllisyyskysymykset.

Moi, mulla on OCD. Olen myös äiti. Haluankin nyt kertoa millainen saattaa olla OCD-äidin ajatustornado. Kutsun sitä siksi koska tornadoon joutumiselta se tuntuu. Jos koet jossain vaiheessa tätä tekstiä tarvetta kommentoida että ”en oo koskaan ymmärtänyt miks pitää kaikesta stressata” niin suosittelen ensin tutustumaan tähän sairauteen. Se kun ei ole pelkkää pöpökammoa niinkuin moni luulee. Tämä on monimutkainen ja todella monioireinen sairaus.

Minulla ocd puhkesi 20-vuotiaana. Pahin vaihe oli n. 5 vuotta ja sitten se hiipui pois elämäntilanteen muututtua. Poikkeusolot saivat vanhan kaverin palaamaan 7 vuoden hiljaiselon jälkeen. No mitä se sitten tarkoittaa kun ajatustornado imaisee? No, se tapahtuu minulla vain öisin. Onneksi. Monella tämä on krooninen.

Painan pääni tyynyyn ja samantien valtaa pakkoajatukset. Mitä jos söinkin vahingossa raskaana jotain mitä ei olisi saanut? Ainakin kurkkupastilleja söin ja niissä taisi olla makeutusaineita. Käyn läpi listaa mielessäni että mitä kaikkea ei saanut syödä ja yritän miettiä jokaisen suupalani koko raskauden ajalta. Hiuksetkin värjäsin kerran ja aurinkorasvan vaaroista en tiennyt. Lapseni saakin nyt todennäköisesti syövän vuokseni ja miten minä selitän sen hänelle. Käyn läpi että montako kertaa laitoin rasvaa ja käyn kädellä läpi ne kehonkohdat mihin sitä laitoin. Käyn ne läpi parillisen määrän sillä pelkään että lapsen isä lähtee jos määrä jää parittomaksi. Kofeiiniakin taisi mennä liikaa, kuinkas iso se muumimuki onkaan.

Tässä vaiheessa olen alkanut naputtamaan nenää sormenpäällä ja laskemaan neljään. Pidinkö tarpeeksi sylissä lasta? Olenko liian ankara? Olenko liian lepsu? Mikähän on ollut se turning point että lapsi alkaa sitten aikuisena ihan varmasti irtosuhteisiin ja myymälävarkaaksi. Käyn läpi kaikki äitiyteni mokat. Onneksi lapsi on vasta 2, mokia on vielä kohtuullinen määrä. Käyn läpi huolet lapsen koulukiusaamisesta aina siihen aurinkorasvan aiheuttamaan lapsettomuuteen ja huonoon eläkeikään kun tämä maapallokin varmaan on jo aivan liian kuuma asua silloin.

Nenän nakuttelu on jo vaihtunut otsani läpsimiseen. Jossain vaiheessa pääsen siitä irti. Joko ahkeran googlettelun tai puolisoni tuen avulla. Onneksi elämä alkaa normalisoitua ja vanha ystäväni ocd on jälleen siirtymässä taka-alalle. Halusin vain kertoa millaista tälläisen kanssa eläminen saattaa olla. Minulle tämän laukaisi silloin aikanaan huono suhde ja hirvittävä stressi. Ehkä tällä nyt haluan sanoa että ole armollinen itsellesi, älä sairastuta mieltäsi.

Lähde:

Tällainen voi olla OCD-äidin ajatustornado